Ahem. Kävimme Soinnussa jo ystävänpäivänä (koska mikä tahansa tekosyy syödä ravintolassa hienommin kuin olisi oikeasti varaa on hyvä tekosyy), mutta seuraavana päivänä oli sen verran heikko olo, että kirjoittaminen aiheesta jäi. Ja sitten alkoivatkin taas arjen työkiireet ja kummasti palkkatyöt ovat tämän blogin kirjoittamisen edellä prioriteeteissa.
Eli siis lyhyesti: pahoittelen etten ole päivitellyt mitään mihinkään ikinä, yhyy. Parannan tapani. Tai ainakin yritän. Taas. Ainakin pidän huolta, etten vietä jatkossa kovin montaa sunnuntaita samanlaisessa liiallisen viinin aiheuttamassa kohmeessa...
Mutta se
Sointu. Olimme vähän viime tingassa (eli samalla viikolla, köh) varaamassa taas pöytää ravintolasta ystävänpäiväksi ja Sointu ei ollut se ihan ensimmäinen vaihtoehto. Se oli toinen, koska siitä on puhuttu sen verran paljon nyt niin
Turun Sanomissa kuin muistaakseni myös Turkulainen-lehdessäkin. Siitä se ajatus sitten lähti. Valitettavasti kamera ei lähtenyt TAASKAAN mukaan, joten kännykkäkuvia saatte.
Paikalle päästyämme huomasimme, että myös Soinnussa on tarjolla menu ja siihen sovitetut viinit. Eipähän tarvinnut miettiä mitä sitä sitten söisi, kun saa helposti kokeilla kaikenlaista. Toisaalta Soinnun listakin on suhteellisen pieni, mutta ilmeisesti vaihtuu usein (onneksi ei ole vielä vaihtunut viime viikolta niin voin luntata kunnon nimet ruokalajeille omien muistiinpanojeni perusteella).
Keittiön tervehdyksenä pöytään tuli härän etuselkää, hernepyreetä, herukoita ja juureen leivottua leipää.
Leipä oli minun makuuni miellyttävän suolaista, mutta varmasti useimpien ihmisten mielestä liiankin suolapitoista. Mielipidekysymyksiä. Muuten annos oli mukavan pirtsakka, mukava muttei kovinkaan erikoinen.
Ensimmäinen alkuruoka oli miedosti savustettu lohipastrami, omenarelissi ja jokin juttu, josta en täysin saanut kiinni mitä se oli, mutta päällä oli keltuainen. Viininä oli uusi-seelantilainen Villa Maria Private Bin Riesling.
Lohipastrami itsessään oli oikein miellyttävää. Keltuainen oli myös jännä lisä, oletan että munan valkuaiset on käytetty johonkin muuhun ja arvostan sitä, että keltuaisetkin menevät jonkinlaiseen hyötykäyttöön. Tai siis ainakin toivon, että se on se syy miksi tuo keltuainen tuossa on.
Omenarelississä tuntui olevan enemmän kaikkea muuta kuin omenaa ensimaistelulla. Kuten esimerkiksi suolaa. Kuitenkin kaikki toimi yhteen suhteellisen hyvin: suolaiset osuudet relissistä, ne omenat ja lohi tasapainottivat toisiaan mukavasti. Keltuaispullero (joka oli ehkä jotain leivän henkistä) oli ehkä hivenen turha tässä, mutta ei se kyllä haitannutkaan. Viini sopi mukavasti jopa se happamahkon omenan seuraksi. Olin tästä positiivisesti yllättynyt.
Toinen alkuruoka oli purjosipulikeittoa, appelsiini-pinjansiemenmarmeladia ja balsamicoa. Viininä oli ranskalainen Croix de Bouquets Graves Blanc.
Ruoka tuli pöytään niin, että pohjalla oli marmeladi ja balsamico ja varsinainen keitto kaadettiin lautaselle vasta pöydässä. Jännittävä ratkaisu, josta itse pidin kyllä kovasti. Ruoka oli myös hyvää ja toimi viinin kanssa hyvin. Tämän mielenkiintoisin osuus oli tuo appelsiini. Myös pinjansiemenet maistuvat appelsiiniselta ja se toimi mukavana pirtsakkuutena tässä muuten ehkä aavistuksen tylsähkössä annoksessa. Ruokalajissa ei ollut sinänsä vikaa, keitot nyt vaan harvoin ovat minusta mitenkään erityisiä.
Ainoa annoksen pääruoka oli härän marmorifilettä, perunakohokas ja punajuuri-salviakastiketta. Viininä toimi Yhdysvaltain tuote Seghesio Sonoma Zinfandel.
Aloitetaan positiivisista: Viini oli erinomaista. Oikein mainiota tavaraa, tätä voisin juoda mielellään enemmänkin (vaikka, kuten kuvasta näkyy, saimme suhteellisen ronskit lasilliset joka tapauksessa). Perunakohokas oli hiukan erikoinen, mutta myös niin saamarin kuuma ettei sitä voinut syödä kovinkaan kunnialla. Ja kun odottelin että perunakohokas jäähtyisi, liha jäähtyi kylmäksi. Raivostuttavaa.
Mutta se pahin moka: liha oli ylikypsää. Kypsyysasteesta ei kysytty mitään missään vaiheessa, joten oletin saavani tottakai mediumia, koska sellaisenahan härän fileen olettaisi saavansa, eikö? No ei ilmeisesti saa. Tämä oli todellakin kypsä. Ja siksi myös melko sitkeä. En ole ikinä syönyt kyllä näin sitkeää marmorifileetä, joten automaattisesti hieman epäilen, onko tässä mahdollisesti käytetty jotain muuta osaa, mutta meille vain unohdettiin kertoa aiheesta. Esimerkiksi sitä samaa etuselkää, jota oli keittiön tervehdyksessä. Tiedä häntä, mutta petyin tähän kyllä aika pahasti.
Seuraava ruokalaji oli omaksi yllätyksekseni jo jälkiruokaosuutta: juustoa! En muista juuston nimeä, mutta jonkinlainen tilsit-tyyppinen juusto Itävallasta taisi olla kyseessä. Seurana paahdettuja pähkinöitä ja pinjansiemeniä ja herukkahilloketta. Viininä oli argentiinalainen Familia Zuccardi Q Malbec.
Malbec-viinit ovat meidän perinteisiä kotiviinejämme: jos ei jaksa miettiä mitä sitä tekisi mieli, päädymme usein johonkin malbeciin. Niissä on hyvä hinta-laatusuhde ja maku miellyttää erityisesti minua. Sopivan pehmeää mutta kuitenkin täyteläistä. Ja ne sopivat lähes kaiken juuston seuraan. Kuten myös tämän juuston. Ja hillokkeenkin. Pähkinät ja viini sitä vastoin eivät ehkä tulleet niin hyvin toimeen keskenään, mutta pähkinät toisaalta tulivat toimeen mainiosti sekä juuston että hillokkeen kanssa, joten annettakoon viinin kanssa toimimattomuus anteeksi. Saksanpähkinöiden lievä kitkeryys tehnee viinin valinnasta muutenkin suhteellisen vaikeaa. Itsehän en oikeastaan edes tykkää saksanpähkinöistä juuri siksi, että niiden kuoressa on se inha sivumaku.
Viimeisenä varsinainen jälkiruoka, jonka kohdalla kuvaajallakin alkoi selkeästi olla jo hieman taiteellisempi olo ja tärisevämmät kädet kun olisi tarvinnut olla... Amaretto-suklaapannacotta, vadelmaa kahdessa muodossa ja kahvijäätelöä. Viininä toimi italialainen Araldica Brachetto d'Acqui, rosee-jälkiruokaviini.
Olin ihan varma, että tämän suklaisen jälkkärin kanssa tulisi listalla ollut portviini. Mutta olin positiivisesti yllättynyt kyllä tästä. En ehkä vähiten siksi, että tällaisissa jälkiruokaviineissä on usein vähemmän prosentteja kuin portviinissa, koska tässä kohtaa alkoi olla aika... ömm, riehakas meno.
Annos itsessään oli miellyttävä: pannacottaa (josta en edelleenkään oikein välitä) oli miellyttävän vähän suhteessa kaikkeen muuhun. Kahvijäätelö oli meidän molempien ehdoton suosikkiosuus tästä annoksesta, mutta myös vadelmaiset osuudet maittoivat erityisesti viinin seurana. Miellyttävä lopetus aterialle.
Se heikko olo seuraavana päivänä selittynee sillä, että olimme ennen tätä jo ehtineet Fargoa (siis sitä sarjaa) katsellessa juoneet pari pientä lasillista viiniä ja tuon aterian jälkeen siirryimme baariin viettämään iltaa ja juomaan lisää viiniä. Ei ihme, että seuraavana päivänä pää särki ja ajatuskin ruoasta vähän ellotti. Yleensä olemme näiden maistelumenujen jälkeen menneet vain suoraan kotiin ja melkein suoraan siitä sitten nukkumaankin, mutta tällä kertaa emme olleet yhtä fiksuja. Ensi kerralla voisi taas olla vähän fiksumpi, kiitos vain.
Ai niin: Soinnussa on myös ilmeisesti vielä tässä kuussa Kimble-turnaus! Paras idea ikinä! Paitsi että vihaan sitä peliä niin palavasta kuin vain ihminen, joka on hävinnyt siinä liian monta kertaa, voi sitä vihata. Mutta arvostan ajatusta. Niin käsittämätön idea, että se on pakko olla hyvä.
Ravintolan taustamusiikkina toimi:
Frank Sinatra - Fly Me to the Moon
