Kävimme siis Ovossa jo useampi viikko sitten, koska saimme tuparilahjaksi lahjakortin sinne. Kiitoksia vain syyllisille näin jälkikäteenkin vielä. Etukäteen odotukset olivat hieman kauhunsekaiset, koska käymme Pizzariumissa suhteellisen usein ja tykkäämme paikasta kovasti. Pizzariumissa on aina ollut erinomainen palvelu ja vielä parempaa pizzaa, mutta Ovosta on kuulunut hieman huonompaa kommenttia. Palvelussa on tuntunut monellakin olevan moitittavaa, samoin ruoan kanssa on ollut hienoisia ongelmia. Netin kommenttien perusteella siis oletimme pahinta, kun varasimme pöytää.
No, meillä kävi hyvä tuuri. Saimme erinomaisen asiantuntevan tarjoilijan, joka osasi suositella viinit (joka tällä kertaa oli vain yksi lasillinen koko aterialle, koska lahjakortista huolimatta olimme suhteellisen köyhiä) ja kertoa, mitä annoksissa oli. Viereisessä pöydässä tosin ei oltu ilmeisesti yhtä onnekkaita. Ongelmia siis edelleen on, mutta toivottavasti ne tässä pikkuhiljaa poistuvat. Huonojen tarjoilijoiden pitämiselle palkkalistoilla kun ei vain ole oikein hyvää tekosyytä.
Mutta se ruoka. Se tässä kai on olennaisinta. Otimme (tottakai) listalta löytyvän monen ruokalajin setin, joka sisälsi aluksi keittoa ja makupaloja, kahta pastaa, kaksi liharuokaa, jälkiruoat ja vielä kahvitkin päälle. Helppo tapa tutustua paikkaan vähän perusteellisemmin, varsinkin kun keittiö siis valitsee nämä pastat ja pääruoat. Itse saa vain mielenkiinnolla (ja ehkä kauhulla) odottaa, mitä pöytään ilmestyykään. Vaihtoehtoina listalla on lihaversio ja kalaversio, mutta ilmeisesti pyytämällä saa myös kasvisversion.
Alkuruoissa oli papukeittoa, yksinkertaista bruschettaa, kolmenlaista juustoa, kolmenlaisia lihaleikkeleitä, leipää, lämpimiä oliiveja ja päivän erikoisuus, eli nuo uppopaistetut pallerot. Noloahan tässä on nyt myöntää, että tästä visiitistä on jo niin paljon aikaa, etten todellakaan muista mitä noissa palloissa oli sisällä. Jotain pirun kuumaa, muistan elävästi polttaneeni kieleni, mutta maku ei ilmeisesti ollut mikään elämää suurempi kokemus. Samoin bruschetta oli ehkä hieman tylsä, kun päällysteenä oli vain oliiviöljyä, mutta myös hieman tylsähkön papukeiton kanssa se toimi toki ihan hyvin.
Leikkeleet ja juustot olivat laadukkaita ja maittavia, mutta se nyt on oletettavissakin tämän tasoiselta, erittäin itsepäisen autenttiselta italialaiselta paikalta. Minuun suurimman vaikutuksen tekivät itse asiassa nuo oliivit. En yleensä siis pidä oliiveista. Viime vuosina olen kuitenkin huomannut, että pidän kyllä LAADUKKAISTA oliiveista. Niistä sellaisista, joita ei ikinä raaski ostaa kotiin, koska en mukamas pidä oliiveista. Ensimmäisen oliivin kohdalla toki olisi voinut olla sen verran varovaisempi, että olisi haukannut ensin vähän varovaisemmin eikä niin lujaa, että oliivin kivi kolahtaa hampaisiin koko päätä tärisyttävällä voimalla. Hups.
Mukava alkupalasetti. Kaikki oli hyvää, mutta mikään ei ollut yllättävän hyvää (paitsi ne oliivit). Annoksen koko oli melkoinen, kuten kuvastakin ehkä voi päätellä.
Pasta tuli tietenkin pöytään seuraavana. Rigatone amatriciana on tuo tomaattisempi setti ja toisessa on herkkutattia ja käsin tehtyä pastaa. Amatriciana löytyy ihan normaalilta listaltakin, herkkutattipasta oli kausierikoisuus, joka löytyi vain ravintolan seinältä olevasta taulusta.
Oma suosikkini oli herkkutattipasta, poikaystäväni tykkäsi tuosta amatricianasta. Molemmat olivat hyviä: amatriciana oli mukavan pirteä ja parmesaani maistui erinomaisesti, mutta herkkutattipastan itse tehty pasta toimi minulle ihan jo rakenteensa vuoksi jotenkin erityisen hyvin. Herkkutattipastan suolaisuus oli tosin ehkä hieman liiallista. Tai niin, ensireaktio oli "ihanan suolaista!", mutta se suolaisuus tuntui hieman kertyvän suussa sellaiseksi, että lopuksi oli pakko lopettaa ihan jo siksikin, että mikään määrä vettä ei olisi muuten enää riittänyt.
Annos oli jälleen kerran suhteellisen massiivinen. Alkupaloistakin oli jo jäänyt papukeittoa ja oliiveja jäljelle, tästä jäi varmaan melkein puolet molemmista pastoista.
Liharuokina saimme pöytään lihapullia tomaattikastikkeessa (ihastuttavan peri-italialaista) ja nautaa rucolalla, balsamicolla ja parmesanilla. Lisukkeena pinaattia oliiviöljyllä, valkosipulilla ja chilillä maustettuna.
Tässä kävi suhteellisen erinomainen tuuri: olin kuolannut juuri tuota lisuketta jo listalta ja tuota nautaa sitten taas seinällä olevalta taululta. Ehkä osittain tästä syystä en innostunutkaan lihapullista niin paljon. Hyviähän ne olivat, mutta itse olen kasvanut sellaisten lihapullien seurassa, joissa on enemmän sipulia kuin lihaa, ja kaikki muu tuntuu minusta edelleenkin jotenkin... valjulta. Pinaatti lisukkeena ei myöskään ehkä ollut ihan paras vaihtoehto tomaattikastikkeen seuraksi, sen maku hieman katosi sinne.
Mutta tuo nauta. Voi miten kaunista. Pihviä oli suolattu ronskilla kädellä (mikä on enemmän poikkeus kuin sääntö Suomen ravintoloissa), joten se maistuikin oikeasti joltain. Rucola toi mukavasti hieman pirteyttä annokseen, kun taas parmesaani ja balsamico toimivat melkein missä tahansa. Varsinkin yhdessä. Ehdottomasti oma suosikkini kaikista ruokalajeista tuona iltana. Söisin uudestaan ihan milloin tahansa. Mielellään niin, että jaksaisin myös syödä koko annoksen, koska TAAS annokset olivat niin jättimäisiä, ettemme kyenneet millään syömään kuin ehkä puolet.
Jälkiruoan saimme valita itse, joten päädyimme molemmat tiramisuun. Ehkä vähän sääli ettei tullut otettua eri jälkiruokia, mutta olin päättänyt jälkiruokani jo pari viikkoa etukäteen. En suostunut vaihtamaan, vaikka poikaystävä päätyi samaan vaihtoehtoon. Pizzariumissa oli joskus alkuvaiheessa silloin tällöin tiramisua, siksi tiesin saavani hyvää. Ja hyväähän se olikin, vähän ehkä vielä tavallistakin mössömpää, mutta maku oli erinomainen.
Jälkiruoat tuhosimme kokonaan. Ainoa osa ateriasta, jonka söimme kokonaan.
Ja tästä pääsemme lopulliseen, henkilökohtaiseen mielipiteeseeni: en haluaisi maksaa ruoasta, jota en jaksa syödä. Suomalainen ruokakulttuuri ei yksinkertaisesti toimi niin, että päivällä vedetään lähinnä leipää ja espressoa ja illalla sitten syödään pitkän kaavan mukaan koko päivän edestä. Ei pohjoismaalainen vatsalaukku veny sellaiseen. No, okei, venyy se, mutta se vaatii yli kymmenen päivän reissun Italiassa opettelemassa asiaa, ja seurauksena kerryttää nelisen kiloa painoa sen reissun aikana. Kyllä, olen kokeillut. Ei, en kadu hetkeäkään.
Haluaisinkin sellaisen pieniruokaisen menu-version: kaikkea olisi italialaisesta näkökulmasta yhden hengen annos, vaikka syöjiä olisi kaksi. Olisin itse ollut tyytyväinen suunnilleen jo alkuruokiin ja jälkiruokiin. Siihen kun vielä sitten lisää pastaa ja lihaa niin päästään melkoisen ahdistaviin ähkyihin.
Toinen iso miinus on tilan kaikuisuus: alkuruokia odotellessa emme pahemmin jaksaneet jutella, koska suhteellisen lähellä ollut iso nuorten, hieman humalaisten miesten porukka kailotti sen verran antaumuksella, ettei sen yli jaksanut huutaa. Täydessä ravintolassa oli jatkuva (kovin aito italialainen) kakofonia, jonka koin hieman rasittavaksi. Ei todellakaan mikään ensimmäisten treffien paikka. Tai edes viidensien. Ei minkään treffien, joissa haluaisi jutella rauhallisesti. Yksityisyyttähän se melu tavallaan kyllä tuo, koska kukaan ei taatusti kuule sen kaiken kaikumisen yli, mitä puhut, mutta hermot saattavat olla hieman tiukalla.
Yhteenveto: Tarjoilijoissa tuntuu olevan pirusti vaihtelua, meillä meni kaikki putkeen, vieressä olevalla pariskunnalla ei. Tila on kaunis, mutta meluisa. Ruoka on hyvää, mutta osittain melko kotikutoista (mikä ei aina toki ole huono asia). Annokset ovat suuria (mikä ei aina ole hyvä asia). Viinivalikoima on pieni, mutta laadukas (kahden viinin perusteella). Hintataso on ehkä hieman korkea suhteessa ruokaan, olisin itse valmis syömään pienempiä annoksia pienempään hintaan.
Kaiken kaikkiaan sanoisin, että kokeilemisen arvoinen paikka, mutta odotuksia ei kannata pitää mitenkään hirvittävän korkealla. Halvemmat hinnat ja miellyttävämpi syömisympäristö tekisivät ihmeitä. Ja se, että kaikki tarjoilijat osaisivat hommansa. Melko varmasti testailemme paikkaa vielä uudestaan jossain kohtaa, koska tämän kerran perusteella en osaa vielä varauksetta tuomita tai tykätä.
Taustamusiikkina toimi (tai olisi ainakin pitänyt toimia): Ennio Morricone - Once upon a Time in the West
No comments:
Post a Comment