Ludu.

Tästä ravintolasta on ollut aina tasaisin väliajoin puhetta. Siis sellaista "pitäis vissiin käydä" -puhetta, mutta jostain syystä Ludussa ei vain ole tullut käytyä ennen eilistä. Osittain se johtuu siitä, että hintataso ei ole ihan huokeimmasta päästä (60 euron maistelumenu + 40 euroa ruokalajeihin sovitetuista viineistä), mutta myös siksi, että Neitsytperunafestivaalien makkara-annos ei oikein vakuuttanut minua paikan tasosta. Eihän niissä makkaroissa mitään vikaa sinänsä ollut, mutta ne olivat ehkä hieman tylsä vaihtoehto.

No, nyt päätimme vuosipäivän kunniaksi mennä syömään kunnolla ulos. Siitä hyvästä myös syödään ensi viikko (eli palkkapäivään asti) pastaa, pestoa ja mitä ikinä pakkasessa onkaan enää jäljellä, mutta oli se kyllä sen arvoistakin. Ainakin suurimmalta osin. Ihan kaikesta en pitänyt, mutta mikään ei ainakaan ollut pahaakaan. Pahin moka oli ehkä se, että jotkut osat annoksista olivat vain "ihan kivoja" ja se on jo aika hyvin se. Tai, no, okei, oli siellä ehkä yksi toinenkin pieni epämiellyttävyys seassa, mutta siitä tarkemmin kyseisen ruokalajin kohdalla.

Tällä kertaa myös kirjoitin ylös viinit! Kaikkien alkuruokien ja pääruokien kanssa oli omat viinit ja molemmille jälkiruoille oli yksi yhteinen viini. Tarjoilijamme oli ilmeisesti paikan viinivastaava ja täten saimme kuulla kunnolla viineistä ja miksi ne oli valittu kullekin ruokalajille. Pidin kovasti siitä, miten tarjoilijalla tuntui olevan aikaa juuri meille aina kun kävi kaatamassa viiniä tai tuomassa ruokaa. Kaskiksessa esimerkiksi tuntee olevansa vaikea asiakas ihan vain siksi, että kehtaa kommentoimalla jotain asiaa viivyttää tarjoilijoita tai kokkeja pöydän ääressä.

Tietynlainen kiireettömyys on Ludun ehdoton valttikortti, vaikka paikka olikin lauantai-iltana luonnollisesti suhteellisen täynnä. Tarjolla oli myös livemusiikkia jonkin aikaa, mutten vieläkään ole ihan varma mitä mieltä olin siitä. Naureskelin biisivalinnoille, mutta toisaalta musiikki oli ehkä vähän kovemmalla kuin itse olisin halunnut. Hyvä tietenkin etteivät kaikki paikat ole samasta puusta veistettyjä, en muista muissa ruokaravintoissa Turussa pahemmin livemusiikkiin törmänneeni.

Ensimmäinen alkuruoka oli rakuunamarinoitua siikaa, pähkinävoimajoneesia ja saaristolaisleipää. Viininä oli ranskalainen Jean Perrier & Fils Apremont Cuvée Gastronomie. Valitettavasti olin ensimmäisen annoksen kohdalla ilmeisesti vielä niin nälkäinen, että en muistanut ottaa kuvaa ennen kuin poikaystäväni muistutti... onneksi edes muistutus tuli sen verran ajoissa, että annoksesta oli kaikkia osuuksia vielä jäljellä.

Tuo pähkinävoimajoneesi oli minulle ehkä hienoinen pettymys: se ei maistunut ihan hirveästi miltään. Toki se pehmensi mukavasti kaikkia muita makuja ja sai ne sopimaan hienosti yhteen, mutta olin jotenkin odottanut enemmänkin pähkinäisyyttä. Ja se saaristolaisleipä: se on tuo sipsin näköinen kokkare tuossa päällä. Hyvää ja rapeaa, mutta suhteellisen pieni yksityiskohta. Siikamousse (eli tuo valkoinen, mätipäällysteinen klöntti) oli suhteellisen sitkasta. Hyvää, mutta koostumus muistutti minusta enemmän kotitekoista marenkia kuin moussea. Tässä vaiheessa en ollut vielä oikein vakuuttunut muusta kuin viinistä ja sen yhdistämisestä ruokaan.

Toinen alkuruoka oli riistaterriiniä, gribiche-kastiketta ja punajuurta. Viini oli edelleen ranskalaista, Domaine de la Renardiere Jurassique Arbois Pupillin. Olin hieman yllättynyt siitä, että saimme riistan kanssa valkoviiniä, mutta se toimi kyllä mainiosti, ei mitään valittamista. Keskustelinkin tästä tarjoilijan kanssa ja ilmeisesti viinivalinta on yleensä tämän seurassa punainen, mutta satuimme paikalle juuri sinä viikonloppuna, kun he olivat päättäneet testata erilaista vaihtoehtoa.

Terriini itsessään oli ihan taivaallista: hirveä ja kyyhkystä. Gribiche-kastike pehmensi mukavasti riistan suhteellisen voimakasta makua ja punajuuresta annos sai mukavasti paitsi väriä mutta myös pirtsakkuutta. Odotukset pääruokia kohtaan alkoivat kummasti kasvaa.

Ensimmäinen pääruoka oli rautua, rapurisottoa, rouillea ja hummerivaahtoa. Viininä oli saksalainen S.A. Prüm Essence Riesling. Erinomainen annos, kalannahka oli miellyttävän rapeaa, liha täydellisesti paistettua, rapurisotto sai poikaystävän uhkailemaan tarjoilijan pussaamisella... mutta valitettavasti rouille oli levitetty lautaselle jo niin hyvissä ajoin, että sen pinta oli ehtinyt tummua ja kuivahtaa. Makuunhan se ei tokikaan vaikuttanut, mutta melkoinen kauneusvirhe se minun silmissäni oli. Se oli se suuri valituksenaiheeni koko illasta. Niinkin tärkeä asia. First world problems.

Toinen pääruoka oli Black Angus -härän ulkofileetä (normaalista menusta poiketen), Harjun sinappibratwurstia, mustapippurikastiketta, perunamuusia ja palsternakkaa. Viininä oli koko illan ainoa punaviini, saksalainen Tiefenbrunner Castel Turmhof Cabernet Sauvignon.

Tiesin jo annoksen eteeni saatuani mistä siinä pidän ja mistä en. Pidin voisesta muusista, paahdetusta palsternakasta ja ihanan mureasta härästä. En niinkään välittänyt siitä pirun makkarasta. Nähtävästi minä ja Ludun makkaravalinnat eivät vain tule toimeen. Ei se taaskaan pahaa ollut, mutta jotenkin olisin toivonut, että sen sijaan annoksessa olisi ollut jotain mielikuvituksekkaampaa. Poikaystävälle makkara maistui kyllä mainiosti. Ja minäkin annan kaiken anteeksi, kun tässä vaiheessa olimme saaneet jo kaksi kertaa lirauksen enemmän viiniä kuin periaatteessa olisi pitänyt. Pulloon olisi muuten jäänyt säälittävät jämät. (Sanoinko jo että se tarjoilija oli ihana?)

Jälkiruokien järjestyksestä olin hieman yllättynyt: Ludussahan ei ole kuin kaksi varsinaista jälkiruokaa ja oletin tietenkin että se suklaisempi tulisi jälkimmäisenä. Olin väärässä. Ensimmäisenä jälkiruokana oli siis tarjolla suklaasavariinia, suklaamoussea, aprikoosihilloketta ja -jäätelöä sekä paahdettua valkosuklaa-myslihärpäkettä (tarkka tieteellinen termi). Jälkiruokien yhteinen viinivalinta oli italialainen Braida di Giacomo Bologna Vigna Senza Nome Moscato d’Asti, eli juuri se jälkiruokaviini, jota toivoinkin saavani.

Tämä oli annoksena toimiva, mutta aprikoosi ja viini eivät ehkä toimineet yhdessä ihan niin hyvin kun olisi voinut toivoa. Niin kauan kun pysyi tuossa suklaisemmassa osuudessa jälkiruokaa, viini sopi mainiosti yhteen sen kanssa, mutta aprikoosi toi viinistä ehkä hieman kitkerämpiä makuja esiin. Aprikoosijäätelö oli minusta toimivampi ratkaisu kuin tuo hilloke, vaikka se maistuikin suhteellisen... noh, viinakkaalta. Jäätelö ei ollut yhtä voimakkaan makuinen, joten se antoi enemmän tilaa annoksen muille osille.

Viimeinen ruokalaji eli toinen jälkiruoka oli kinuskipannacotta hunajakennon ja kamomillajäätelön kera. Tämä on, kuten kuvasta näkyy, aika erilainen näkökulma pannacottaan. Olin siihen itse tyytyväinen, koska en ole tähän mennessä vielä maistanut perinteistä pannacottaa, josta olisin pitänyt. En vain jotenkin pääse pannacottan kanssa yhteisymmärrykseen siitä, millaista jälkiruoan kuuluisi olla. Tässäkin annoksessa parasta oli kamomillajäätelö, mutta myös pannacottapallerot toimivat suhteellisen hyvin. Hunajakenno dipattuna kinuskikastikkeeseen on myös jotenkin roisilla tavalla hyvää.

Tämä ruoka oli aivan käsittämättömän makea. Siis sellainen sokeriöveri, jonka jälkeen pelkää sulavansa sateessa. Mutta onneksi se makea jälkiruokaviini jotenkin tasoitti sitä makeutta. Tämän jälkiruoan kaikkien osien kanssa viini oli kuin kotonaan. Ja tämän aikana keskustelimme mm. siitä, että seuraavan kerran kun leivomme suklaakakkua, pitää ostaa jonkinlaista Muscat-rypäleistä tehtyä viiniä sen seuraksi. Pannacottaa kun meillä ei pahemmin tehdä. Toivottavasti ainakaan, eihän meillä ole tarvittavia keittiövälineitäkään oikeaoppiseen versioon.



Kaiken kaikkiaan olin suhteellisen tyytyväinen tähän reissuun. Viiniä oli runsaasti, ruokaa oli vähän liikaakin, tarjoilu oli erinomaista. Paikkana Ludu on ehkä hieman kolkko, mutta se tuntuu olevan näiden uudempien paikkojen juttu, koska Kaskis on kovin samanhenkinen. Erityisen huonoja puolia en oikeastaan keksi, äänentaso oli hieman korkeampi kuin olisin halunnut, rouille olisi voinut olla näyttämättä tunnin lautasella seisseeltä ja jälkiruokaviini olisi voinut sopia paremminkin ensimmäisen jälkiruoan kanssa. Makkarasta en edes voi valittaa, koska ongelma tuntuu olevan vain minun päässäni, samalla tavalla kuin yleensä pannacottan kanssa.

Eiköhän täällä voisi käydä vielä uudestaankin jossain vaiheessa. Jonkin merkkipäivän takia tai jos joku muu maksaa, ehe-ehe. Pitää katsoa mitä kevät tuo tullessaan näihin vähän kalliimman hintaluokan paikkoihin. Varsinkin kun Luduun pääsee syömään vielä saman viikon viikonloppuna eikä tarvitse jonottaa kuukausikaupalla päästäkseen keskiviikkoiltana syömään (ns. Kaskis-ilmiö).

Ravintolaillan taustamusiikkina toimi (paikan päällä kosketinsoitin ja mies -versiona): Coldplay - Yellow