Neitsytperunafestivaali 2015.

 Ikinähän en siis ole myöhässä mistään kirjoittanut, mutta parempi kai myöhään kuin ei milloinkaan. Joka tapauksessa Neitsytperunafestivaalihan on vain muutaman päivän tapahtuma, joten tuskin kukaan meikäläisen sepustusten perusteella sinne olisi eksynytkään tänä vuonna. Ehkä ensi vuonna joku saattaakin eksyä.

Ilahduttavan paljon väkeä oli kyllä tänäkin vuonna paikalla. Hyvä saa saattoi toki vaikuttaa asiaan, viime vuonna iski inhottava kaatosade kesken kaiken. Tänä vuonna ei myöskään tapahtunut lokkionnettomuuksia, sen sijaan vain Koulun pihan puut koittivat antaa omat mausteensa annoksiin.

Paikalla oli siis kahdeksan ravintolaa, joista osalla oli muutamakin annos tarjolla. Perinteisesti tarjolla oli suhteellisen paljon kalaa uuden perunan seurana. Myöskin perinteisesti annoksista muistaakseni yksikään ei tainnut olla kasvisruokaa. Itse kokeilimme kuutta annosta eli ehkä suunnilleen puolia tarjolla olevista annoksista. Ensimmäiset pari oli helppo valita, mutta viimeisen kohdalla alkoi olla jo vähän hankalaa löytää mitään kiinnostavaa. Se johtui toki osittain siitä, että muutamilla ravintoloilla oli hieman ehkä samankaltaiset annokset tarjolla, jolloin tietenkin oli korkeampi kynnys kokeilla toista vastaavaa.

Oma iltani alkoi tällä Teinin pyttipannuannoksella. Yksinkertaista mutta maittavaa. Se erikoisuus annokseen tuli lähinnä tuosta klöntistä tuossa päällä: se oli nimittäin kananmunaa. Maussa ei ollut sinänsä mitään erikoista, mutta annos sai lisäpisteitä minulta ihan vain sillä, että se onnistui yllättämään jossain.

JJ de Nier Food Experiencen uudet perunat oli täytetty aurajuustolla ja friteerattu. Jännittävä idea, mutta uuden perunan omat ominaisuudet jäivät ehkä aavistuksen piiloon kaiken muun seassa. Tykkäsin rapeasta kuoresta, mutta muuten ehkä lievä pettymys.

Tämä annos oli jotenkin päässyt sen verran unohtumaan, ettemme edes muista kenen se oli. Arvaus olisi Hus Lindeman, mutta varmaa tietoa ei ole. Ehkä ravintolan kannalta parempi, sillä suunnilleen kolmasosa tuosta kuvassa näkyvästä lihasta jäi syömättä siksi, että se oli niin sitkeää etten edes minä pystynyt syömään sitä. Yleensä lihan sitkeys on minulle lähinnä sellainen lievästi ärsyttävä asia, mutta tuon lihapalan tapauksessa ehti jo iskeä aikamoinen ällötys. Ilmeisesti pala ei ollut oikein sellainen, joka olisi kannattanut jättää kauniin roseeksi.

Tämä fish'n'chips-annos oli se parempi niistä kahdesta testaamastamme (toinen tulee vastaan myöhemmin). Olen melko varma, että kyseessä oli Ludun annos. Melko. En täysin.

 

Tämä oli omista annoksistani ehdottomasti pahin pettymys koko festivaaleilla (aiempi liharuoka kun oli poikaystävän annos). Salaattia, jossa oli jonkin verran uutta perunaa, vähän kananmunaa, vielä vähemmän savulohta. Annos nappaistiin suoraan jääkaapista esille, siinä missä muualla ruoka oikeasti pikaisesti viimeisteltiin asiakkaan sen tilatessa. Makua ei ollut oikein nimeksikään, osittain varmasti siksi, että salaatti oli aivan liian kylmää. Turun Keittiömestarit eivät todellakaan olleet nimensä veroisia.

Ravintola Koulun oma annos oli myös fish'n'chips-annos. Niitä olikin tänä vuonna jostain syystä aika montaa eri versiota. Tämä olisi varmasti ollut parempaa, jos aiempi annos ei olisi ollut niin hyvä. Nyt tästä tuli vähän sellainen olo, että mureketaikinassa oli enemmän kananmunaa kuin kalaa. Piparjuurikastike oli tosin hyvä ja piristävä seuralainen kalalle.

Kaiken kaikkiaan pettymyksiä oli vähemmän kuin viime vuonna, mutta annosten mielikuvituksekkuudessa olisi vielä huomasti parantamisen varaa. Siinä vaiheessa, kun näkee neljännen "paistettua kalaa muodossa X ja paistettuja uusia perunoita" -annoksen, alkaa epätoivo hiljaksiin iskeä.

Olisi pitänyt kyllä silloin kirjoittaa nämä ylös johonkin, ravintolat ja annokset. "No kyllä nää nyt muistaa!" No muistaisi ehkä jos kirjoittaisi heti eikä kuukauden päästä. Ehkä olen taas oppinut jotain... Saa nähdä olenko unohtanut kaiken ensi vuoteen mennessä ja erityisesti odotan mielenkiinnolla montako fish'n'chips-annosta on tarjolla, kun trendi näyttää olevan se, että sitä on pari versiota enemmän tarjolla joka vuosi.

Syömisen taustamusiikkina toimi: Skunk Anansie - Charlie Big Potato

Osteria Ovo.

 Ja näin taas olen viettänyt hiljaiseloa yllättävänkin pitkään. No, töiden tekemisestä kyllä maksetaan rahaa, tästä ei, vaikka tämä on kyllä tietenkin aika paljon hauskempaa. Poden vain usein sellaista lievää syyllisyyttä siitä, jos edellisestä päivityksestä on kulunut viikon verran. En tiedä oikein miksi, mutta ehkä se menee vähän tähän tietynlaiseen työnarkomaniaan sekin. "Tehdään kunnolla, kun ollaan kerran aloitettu!" Syytän sukuani, samanlaisia ne on kaikki, perhana vieköön.

Kävimme siis Ovossa jo useampi viikko sitten, koska saimme tuparilahjaksi lahjakortin sinne. Kiitoksia vain syyllisille näin jälkikäteenkin vielä. Etukäteen odotukset olivat hieman kauhunsekaiset, koska käymme Pizzariumissa suhteellisen usein ja tykkäämme paikasta kovasti. Pizzariumissa on aina ollut erinomainen palvelu ja vielä parempaa pizzaa, mutta Ovosta on kuulunut hieman huonompaa kommenttia. Palvelussa on tuntunut monellakin olevan moitittavaa, samoin ruoan kanssa on ollut hienoisia ongelmia. Netin kommenttien perusteella siis oletimme pahinta, kun varasimme pöytää.

No, meillä kävi hyvä tuuri. Saimme erinomaisen asiantuntevan tarjoilijan, joka osasi suositella viinit (joka tällä kertaa oli vain yksi lasillinen koko aterialle, koska lahjakortista huolimatta olimme suhteellisen köyhiä) ja kertoa, mitä annoksissa oli. Viereisessä pöydässä tosin ei oltu ilmeisesti yhtä onnekkaita. Ongelmia siis edelleen on, mutta toivottavasti ne tässä pikkuhiljaa poistuvat. Huonojen tarjoilijoiden pitämiselle palkkalistoilla kun ei vain ole oikein hyvää tekosyytä.

Mutta se ruoka. Se tässä kai on olennaisinta. Otimme (tottakai) listalta löytyvän monen ruokalajin setin, joka sisälsi aluksi keittoa ja makupaloja, kahta pastaa, kaksi liharuokaa, jälkiruoat ja vielä kahvitkin päälle. Helppo tapa tutustua paikkaan vähän perusteellisemmin, varsinkin kun keittiö siis valitsee nämä pastat ja pääruoat. Itse saa vain mielenkiinnolla (ja ehkä kauhulla) odottaa, mitä pöytään ilmestyykään. Vaihtoehtoina listalla on lihaversio ja kalaversio, mutta ilmeisesti pyytämällä saa myös kasvisversion.

Alkuruoissa oli papukeittoa, yksinkertaista bruschettaa, kolmenlaista juustoa, kolmenlaisia lihaleikkeleitä, leipää, lämpimiä oliiveja ja päivän erikoisuus, eli nuo uppopaistetut pallerot. Noloahan tässä on nyt myöntää, että tästä visiitistä on jo niin paljon aikaa, etten todellakaan muista mitä noissa palloissa oli sisällä. Jotain pirun kuumaa, muistan elävästi polttaneeni kieleni, mutta maku ei ilmeisesti ollut mikään elämää suurempi kokemus. Samoin bruschetta oli ehkä hieman tylsä, kun päällysteenä oli vain oliiviöljyä, mutta myös hieman tylsähkön papukeiton kanssa se toimi toki ihan hyvin.

Leikkeleet ja juustot olivat laadukkaita ja maittavia, mutta se nyt on oletettavissakin tämän tasoiselta, erittäin itsepäisen autenttiselta italialaiselta paikalta. Minuun suurimman vaikutuksen tekivät itse asiassa nuo oliivit. En yleensä siis pidä oliiveista. Viime vuosina olen kuitenkin huomannut, että pidän kyllä LAADUKKAISTA oliiveista. Niistä sellaisista, joita ei ikinä raaski ostaa kotiin, koska en mukamas pidä oliiveista. Ensimmäisen oliivin kohdalla toki olisi voinut olla sen verran varovaisempi, että olisi haukannut ensin vähän varovaisemmin eikä niin lujaa, että oliivin kivi kolahtaa hampaisiin koko päätä tärisyttävällä voimalla. Hups.

Mukava alkupalasetti. Kaikki oli hyvää, mutta mikään ei ollut yllättävän hyvää (paitsi ne oliivit). Annoksen koko oli melkoinen, kuten kuvastakin ehkä voi päätellä.

Pasta tuli tietenkin pöytään seuraavana. Rigatone amatriciana on tuo tomaattisempi setti ja toisessa on herkkutattia ja käsin tehtyä pastaa. Amatriciana löytyy ihan normaalilta listaltakin, herkkutattipasta oli kausierikoisuus, joka löytyi vain ravintolan seinältä olevasta taulusta.

Oma suosikkini oli herkkutattipasta, poikaystäväni tykkäsi tuosta amatricianasta. Molemmat olivat hyviä: amatriciana oli mukavan pirteä ja parmesaani maistui erinomaisesti, mutta herkkutattipastan itse tehty pasta toimi minulle ihan jo rakenteensa vuoksi jotenkin erityisen hyvin. Herkkutattipastan suolaisuus oli tosin ehkä hieman liiallista. Tai niin, ensireaktio oli "ihanan suolaista!", mutta se suolaisuus tuntui hieman kertyvän suussa sellaiseksi, että lopuksi oli pakko lopettaa ihan jo siksikin, että mikään määrä vettä ei olisi muuten enää riittänyt.

Annos oli jälleen kerran suhteellisen massiivinen. Alkupaloistakin oli jo jäänyt papukeittoa ja oliiveja jäljelle, tästä jäi varmaan melkein puolet molemmista pastoista.

Liharuokina saimme pöytään lihapullia tomaattikastikkeessa (ihastuttavan peri-italialaista) ja nautaa rucolalla, balsamicolla ja parmesanilla. Lisukkeena pinaattia oliiviöljyllä, valkosipulilla ja chilillä maustettuna.

Tässä kävi suhteellisen erinomainen tuuri: olin kuolannut juuri tuota lisuketta jo listalta ja tuota nautaa sitten taas seinällä olevalta taululta. Ehkä osittain tästä syystä en innostunutkaan lihapullista niin paljon. Hyviähän ne olivat, mutta itse olen kasvanut sellaisten lihapullien seurassa, joissa on enemmän sipulia kuin lihaa, ja kaikki muu tuntuu minusta edelleenkin jotenkin... valjulta. Pinaatti lisukkeena ei myöskään ehkä ollut ihan paras vaihtoehto tomaattikastikkeen seuraksi, sen maku hieman katosi sinne.

Mutta tuo nauta. Voi miten kaunista. Pihviä oli suolattu ronskilla kädellä (mikä on enemmän poikkeus kuin sääntö Suomen ravintoloissa), joten se maistuikin oikeasti joltain. Rucola toi mukavasti hieman pirteyttä annokseen, kun taas parmesaani ja balsamico toimivat melkein missä tahansa. Varsinkin yhdessä. Ehdottomasti oma suosikkini kaikista ruokalajeista tuona iltana. Söisin uudestaan ihan milloin tahansa. Mielellään niin, että jaksaisin myös syödä koko annoksen, koska TAAS annokset olivat niin jättimäisiä, ettemme kyenneet millään syömään kuin ehkä puolet.

Jälkiruoan saimme valita itse, joten päädyimme molemmat tiramisuun. Ehkä vähän sääli ettei tullut otettua eri jälkiruokia, mutta olin päättänyt jälkiruokani jo pari viikkoa etukäteen. En suostunut vaihtamaan, vaikka poikaystävä päätyi samaan vaihtoehtoon. Pizzariumissa oli joskus alkuvaiheessa silloin tällöin tiramisua, siksi tiesin saavani hyvää. Ja hyväähän se olikin, vähän ehkä vielä tavallistakin mössömpää, mutta maku oli erinomainen.

Jälkiruoat tuhosimme kokonaan. Ainoa osa ateriasta, jonka söimme kokonaan.

Ja tästä pääsemme lopulliseen, henkilökohtaiseen mielipiteeseeni: en haluaisi maksaa ruoasta, jota en jaksa syödä. Suomalainen ruokakulttuuri ei yksinkertaisesti toimi niin, että päivällä vedetään lähinnä leipää ja espressoa ja illalla sitten syödään pitkän kaavan mukaan koko päivän edestä. Ei pohjoismaalainen vatsalaukku veny sellaiseen. No, okei, venyy se, mutta se vaatii yli kymmenen päivän reissun Italiassa opettelemassa asiaa, ja seurauksena kerryttää nelisen kiloa painoa sen reissun aikana. Kyllä, olen kokeillut. Ei, en kadu hetkeäkään.

Haluaisinkin sellaisen pieniruokaisen menu-version: kaikkea olisi italialaisesta näkökulmasta yhden hengen annos, vaikka syöjiä olisi kaksi. Olisin itse ollut tyytyväinen suunnilleen jo alkuruokiin ja jälkiruokiin. Siihen kun vielä sitten lisää pastaa ja lihaa niin päästään melkoisen ahdistaviin ähkyihin.

Toinen iso miinus on tilan kaikuisuus: alkuruokia odotellessa emme pahemmin jaksaneet jutella, koska suhteellisen lähellä ollut iso nuorten, hieman humalaisten miesten porukka kailotti sen verran antaumuksella, ettei sen yli jaksanut huutaa. Täydessä ravintolassa oli jatkuva (kovin aito italialainen) kakofonia, jonka koin hieman rasittavaksi. Ei todellakaan mikään ensimmäisten treffien paikka. Tai edes viidensien. Ei minkään treffien, joissa haluaisi jutella rauhallisesti. Yksityisyyttähän se melu tavallaan kyllä tuo, koska kukaan ei taatusti kuule sen kaiken kaikumisen yli, mitä puhut, mutta hermot saattavat olla hieman tiukalla.

Yhteenveto: Tarjoilijoissa tuntuu olevan pirusti vaihtelua, meillä meni kaikki putkeen, vieressä olevalla pariskunnalla ei. Tila on kaunis, mutta meluisa. Ruoka on hyvää, mutta osittain melko kotikutoista (mikä ei aina toki ole huono asia). Annokset ovat suuria (mikä ei aina ole hyvä asia). Viinivalikoima on pieni, mutta laadukas (kahden viinin perusteella). Hintataso on ehkä hieman korkea suhteessa ruokaan, olisin itse valmis syömään pienempiä annoksia pienempään hintaan.

Kaiken kaikkiaan sanoisin, että kokeilemisen arvoinen paikka, mutta odotuksia ei kannata pitää mitenkään hirvittävän korkealla. Halvemmat hinnat ja miellyttävämpi syömisympäristö tekisivät ihmeitä. Ja se, että kaikki tarjoilijat osaisivat hommansa. Melko varmasti testailemme paikkaa vielä uudestaan jossain kohtaa, koska tämän kerran perusteella en osaa vielä varauksetta tuomita tai tykätä.

Taustamusiikkina toimi (tai olisi ainakin pitänyt toimia): Ennio Morricone - Once upon a Time in the West

Berliinin kuulumisia.

 Nyt on sitten vihdoinkin palattu Berliinin-reissulta. Kaikki menikin mainiosti siihen asti, kunnes piti lähteä takaisin kotiin. Meinasi jäädä jatkolento nimittäin lentämättä, koska Berliinissä oli sen verran vakuuttava kesäinen myrsky. Tuulta, sadetta ja ukkostakin. Siihen asti sää oli lähinnä näyttänyt tältä:

Ei siis valittamista. Lämmintä, mukavan puolipilvistä ja hyvin vähän sadetta. Ja sitäkin vähää pääsi karkuun kahvilaan syömään kakkua, huonomminkin olisi voinut mennä.

Lentommehan lähti kohti Berliiniä jo ennen kuutta aamulla, joten olimme heränneet neljältä ensimmäisenä päivänä. Ymmärrettävistä syistä inspiraatiomme pitkällisiin museoeksursioihin ja muuhun vastaavaan oli hieman rajoittunut, joten kävimme lähinnä haahuilemassa perinteisempien ulkonähtävyyksien lähistöllä (tuomiokirkko, Brandenburger Tor, holokaustimuistomerkki nyt ainakin). Aamupäivästä tosin ehdimme myös SeaLifeen, joka oli hieno, mutta ei niin hieno kuin eläintarhan yhteydessä ollut akvaario/ötökkötalo (josta lisää myöhemmin).
Jostain syystä perinteeksi on muodostunut se, että joka reissulla pitää kokea joku hirvittävä ruokapettymys ja syödä sushia. Tällä kertaa hoidimme molemmat pois alta heti ensimmäisenä päivänä: en ollut ikinä käynyt KFC:ssä, joten pakkohan sitä oli kokeilla. No, ei ollut kyllä kovin kaksinen kokemus. Uudestaan tuskin tarvitsee mennä ihan lähiaikoina (ei sillä että olisi varmaankaan mahdollisuuttakaan). Nälkä iski uudestaan jo muutaman tunnin päästä ja silloin teki mieli syödä jotain kunnollisempaa. Päädyimme hotellirykelmän keskellä olevaan, selkeästi turisteille suunnatun kujan japanilaiseen. Nimi taisi olla Nishiki.

Alkuruoaksi edamameja (koska niitä ei Suomesta saa, sääli) ja kuvassa näkyy myös poikaystäväni alkuruoka, pinaattia seesami-soijakastikkeella. Omat gyozani rajautuivat tyylikkäästi kuvasta pois, olin todennäköisesti tässä kohtaa sutannut jo puoli pöytääkin kyllä niillä. Oli aika ahne olo. Samaisesta syystä niistä susheista ei tullut otettua kuvaa, oli liian kiire päästä aloittamaan. Mutta jälkiruoaksi pääsin vihdoin kokeilemaan niitä makealla paputahnalla täytettyjä kakkusia. Jäätelön kera, tietenkin. Hyvä niin, koska itsessään kakkunen ei ehkä olisi minun länsimaiselle makuaistilleni ehkä riittänyt, mutta toimi mainiosti vaniljajäätelön seurana. Ja olihan se nyt hirmuisen nätti annos.

Seuraavana päivänä käpöttelimme hotellimme lähistöllä olevaan Spreegold-kahvilaan. Siellä kävimmekin sitten aamiaisella jokaisena aamuna. Sijainti oli erinomainen muutaman korttelin päässä aamiaisettomasta hotellistamme, palvelu erinomaista ja ruokalista laaja. Oli englantilaista aamiaista, kanadalaisia pannukakkuja, puuroa hedelmillä, puuroa suklaalla, mysliä jogurtin kera, hedelmäsalaattia... Tykästyin kovasti paikkaan, kävisin siellä varmasti näin kotioloissakin aina aika ajoin, jos mahdollisuus siihen olisi. Eipähän tullut heti uudestaan nälkä niiden aamiaisten jälkeen.

 Englantilainen aamiainen ja kanadalaiset pannarit (eli pekonia ja vaahterasiirappia ohessa).

Maitoon tehtyä puuroa granolalla ja tuoreilla hedelmillä täydennettynä.

Toisena päivänä jaksoi jo vähän paremmin tehdäkin jotain. Päädyimme kävelemään Berliinin luonnontieteelliseen museoon. Tämän hetkisen tiedon perusteella olisin ennemmin ehkä napannut Alexanderplatzilta bussin.Olimme tottakai hommaneet turistikortit, joilla pääsi kulkemaan julkisilla viiden päivän ajan ja sai alennusta museoistakin, mutta kävellen näkee enemmän kaikkea jännittävää. Matka olikin kuitenkin sitten aika paljon pidempi kuin karttaa vilkuilemalla vaikutti. Johtui osittain kartanlukijasta, osittain todella omituisesta karttasuunnittelusta (eli siis kaikkea en suostu myöntämään). No, kyllä kannatti, erinomaisen hieno paikka. Löytyi brachiosauruksen luurankoa, täytetty Knut, formaldehydiin säilöttyjä haita... ja Berliinin vastine "oispa kaljaa" -ketulle.

Oispa rieslingiä.

Matkalla museoon syötiin vähän perinteisempää saksalaista ruokaa: currywurstia ja verimakkaraa. Eri annoksissa siis. Itse asiassa omassa verimakkara-annoksessani makkara oli muussattu yhdessä sipulin ja pekonin kanssa ja tarjoiltiin ah niin perinteisesti hapankaalin ja keitettyjen perunoiden kanssa. Maittavaa, mutta hintaansa nähden ehkä kuitenkin lievä pettymys. Samankaltaisen annoksen olisi tosin varmasti saanut jostain muualta halvemmallakin.

 Currywurst ja ranskalaiset.

Verimakkaraa, hapankaalia ja keitettyjä perunoita.

Illalla palasimme taas hyväksi koettuun aasialaiseen ruokaan: dim sumeihin. Myöskin hotellimme lähellä kun oli Jolly-niminen kiinalainen ravintola. Sinne kipittelimme sitten iltasella syömään dim sumeja vähän enemmänkin. Oikeasti tilasimme viittä eri lajia, mutta yksi annos tuli muita aiemmin ja ehti mystisesti kadota ennen kuin kameran olemassaolo tuli taas mieleen...

Täytteenä oli yhdessä setissä katkarapuja, yhdessä vihanneksia ja lopussa kolmessa possua. Kanat jätimme väliin, pakko oli rajoittaa edes jollain tavalla valikoimaa. Ja dim sumien jälkeen kävelimme suhteellisen läheiseen baariin. Sain sitten kotiin tultuani tietää, että kyseisessä paikassa olisi ilmeisesti ollut suhteellisen hyvä ja edullinen ruokavalikoimakin. No, dim sumitkin olivat kyllä aika hyviä...

Kolmas päivä kuluikin Museumsinselillä. Neljä museota kahdeksassa tunnissa. En voi ehkä suositella, loppuvaiheessa alkoi vähän innostus lopahtaa. En edes tiedä montako saviruukkua mahdoin nähdä sen päivän aikana. Onneksi menimme ensimmäisenä Pergamon-museoon, koska se minua kiinnostikin eniten. Olisi kismittänyt olla siellä sitten lopuksi kiireessä ja väsyneenä.

Lounaalle koitimme mennä suhteellisen lähelle, mutta läheisen hotellin alakerran italialainen ravintola oli täynnä. Seisomisen ja odottelun sijaan päätimme vain etsiä toisen paikan, koska jalat olivat muutenkin rikki ja museoita vielä kaksi siinä vaiheessa katsastamatta. Ja kyllä kannatti: minä sain vuohenjuustosalaattia ja poikaystävä vegeburriton suhteellisen halpaan hintaan ihan naapurista. Sääli, etten todellakaan muista mikä sen paikan nimi oli, joku nuori ja trendikäs ja terveellinen paikka lähellä Museumsinseliä joka tapauksessa.

Illalla menimme sitten "yksille" The Pubiin, jota mainostettiin mopseilla. Ravintolassa ei valitettavasti ollut mopseja, mutta oli sentään mopsien kuvia senkin edestä. Alkuperäinen suunnitelma oli vain käydä siellä juomassa yhdet tai kahdet ja mennä läheiseen vietnamilaiseen, Tripadvisorin kehumaan ravintolaan, mutta jotenkin päädyimme jossain vaiheessa kuitenkin tilaamaan hampurilaiset sitten kuitenkin The Pubista. Erinomainen palvelu saattoi vaikuttaa asiaan. Tai se, että pöydissä oli kaljahanat, joista sai itse kaataa itselleen olutta. Itsehän en juo olutta, koska vatsani on niin päättänyt, mutta poikaystäväni tuhosi muutamankin tuopin ihan vain siksi, että se kaataminen oli niin hauskaa.

Purilainen itsessään oli hyvä (kuvan purilaisessa oli välissä stiltonia, minulla tietenkin hapankaalia, pekonia ja cheddaria), mutta nuo lisukkeeksi tarjotut bataattiranskalaiset vasta  hyviä olivatkin. Vähän kaduttaa vieläkin, että itse tylsästi otin tavalliset ranskalaiset. Bataattiranskalaiset olivat nimittäin huomattavasti paremmat, vaikkei tavallisissakaan ollut mitään valittamista. Ranskalaiset ovat aina parempia toisen lautasella, ilmeisesti...

Viimeinen kokonainen päivä kului eläintarhassa. Sekin on matkaperinteitämme, tähän mennessä olemme käyneet eläintarhassa Lontoossa, Amsterdamissa, Tallinnassa ja tietenkin Korkeasaaressa. Olin aika yllättynyt miten hyvinvoivan näköisiä eläimet olivat tuolla huolimatta siitä, ettei tilaa ollut kuitenkaan mitenkään rajattomasti. Suurin osa on tosin kaiketi syntynytkin eläintarhaoloissa eikä täten jaksa stressaantua ihmisistä samalla tavoin.

Edellisen päivän museokiertely ja eläintarhassa alkoi valitettavasti painaa niin jalkoja kuin selkääkin. Tai ehkä se oli se eläintarhan yhteydessä ollut akvaario, jossa kävelymatkat olivat lyhyempiä ja paikallaan seisoskelua tuli harrastettua ehkä enemmän kuin olisi kannattanut. Akvaario itsessään tosin oli erinomainen. Tuntui siltä, että pienemmästä koostaan huolimatta siellä oli enemmän kalalajeja ja hienommin toteutetut akvaariot kuin Sealifessä, jossa olimme käyneet ensimmäisenä päivänä. Kalat olivat ensimmäisessä kerroksessa, toisessa kerroksessa oli käärmeitä, sammakoita ja muita niljakkaampia otuksia ja kolmannessa kerroksessa sitten taas ötököitä. Tykkäsin kovasti ja yhteislippu sinne ja eläintarhaan tuli paljon halvemmaksi kuin Sealifessa käyminen. Että jos kalat kiinnostavat, melkein suosittelisin ennemmin eläintarhan akvaariota, ellei mukana sitten ole ihan pieniä lapsia, joille Sealifen ylimääräiset härpättimet saattavat olla jännempiä.

Selän ja jalkojen kaivatessa lepoa ja vatsan kurniessa ainoa järkevä vaihtoehto olikin syödä eläintarhareissun jälkeen jotain jossain lähellä. Päädyimme kuitenkin kävelemään jonkin matkaa kauemmas, koska nirsouteni voitti järkevyyteni. Söimme sitten illallisen Faustus-nimisessä ravintolassa, joka sai hyväksyntäni lähinnä nimellään (ja Tripadvisorkin taisi tykätä). Palasimme jälleen perisaksalaisiin ruokiin: minä söin juustospätzlejä ja poikaystäväni parsa-flammenkuchenia. Parsa on ilmeisesti saksalaisille suhteellisen pyhä asia touko-kesäkuussa, vähän vastaavalla tavalla kuin uudet perunat suomalaisille. Hyvää, täyttävää, mutta valitettavan kallista.

Viimeisenä päivänä emme oikein tehneet mitään kovinkaan erikoista. Kävimme aamiaisella, menimme pakkaamaan kamat hotellille ja reissasimme bussilla Kreuzbergiin Otherland-kauppaan. Matkalla hihitimme sille, että olimme melkein jokaisena päivänä pitäneet jotain nörtähtävää paitaa paitsi sitten tietenkin silloin, kun oikeasti menimme nörttikauppaan. Kiva paikka, ihastuttavan pihalla oleva myyjäsetä (joka poikaystäväni mukaan muistutti mukavaa versiota Bernard Blackista), hieno valikoima. Tilaahan ei käsimatkatavaramatkustajana ollut eikä kyllä rahaakaan. Loppujen lopuksi ostimme yhden kirjan ja muutaman postikortin, joita menimme sitten kirjoittelemaan läheiseen baariin halpojen drinksujen ääreen.

Tässä vaiheessa oli enää jäljellä yksi asia, joka oli tehtävä Berliinissä: mentävä syömään korealaista ruokaa. Suomesta kun sitä saa aika heikosti, tietääkseni täällä on edelleen tasan se yksi korealainen ravintola Helsingissä. Googlettelin Berliinin korealaisia ravintoloita ja Kimchi Princess vei palan sielustani jo mainoslauseellaan. "Let them eat kimchi." Kyllä kiitos.

En edes muista poikaystäväni annoksen nimeä, mutta sen seurana oli sitä luvattua kimchiä ja misokeittoa, oma annokseni oli kimchi jjigae, joka on kimchipataa muutenkin. Lihana oli lohta ja seurana myös misokeittoa. Hyvää, halpaa ja täyttävää. Ilmeisesti tarjoilijalla oli joku suomalainen kaveri, kävi ilmi kun mainitsimme olevamme täältä päin. Paikassa olisi ollut myös myytävänä "Let them eat kimchi" -paitoja, mutta valitettavasti hinta ei oikein sopinut tuossa vaiheessa aika heikkoon budjettiimme. No, niitä saa ilmeisesti kyllä tilattua netistäkin, heh...

Notta sellainen reissu. Oli kivaa, mutta oli myös mukava päästä kotiin pesemään pyykkiä, kunnolliseen suihkuun, juomaan ilmaista vettä ja lepuuttamaan jalkoja. Saa nähdä mihin lentokoneen nokka seuraavan kerran osoittaa ja milloin. Kesällä ainakin Belgiaan, mutta siitä ei yleensä ole paljon sanottavaa siitä reissusta. Tai on, mutta se sisältää lähinnä töitä, rommia ja juustoa ja hyvin vähän mitään muuta.

Matkailumusiikkina toimi: Leonard Cohen - First We Take Manhattan

Enkeliravintola.

 Saimme Enkeliravintolaan lahjakortin äidiltäni (kiitti äiti!) ja käytimme sen vihdoin ja viimein keskiviikkona. Lahjakorttiin sisältyi kolmen ruokalajin ateria, mutta rahapulan takia tällä kertaa jätimme viinit kokonaan väliin.

Etukäteen meitä oli peloteltu sillä, että tarjoilijalla saattaisi olla jotkin keijusiivet selässä, ja tiesin jo muutenkin, että paikan sisustus on aika, no, enkelipainoitteinen. Enkelinkuvia ravintolassa olikin aika runsaasti joka puolella, mutta onneksi ne onnistuivat jotenkin kuitenkin olemaan yllättävän hillittyjä. Katonrajassa kulkevat "mietelauseet" puolestaan aiheuttivat tahatonta tirskahtelua ainakin allekirjoittaneessa... En jotenkin vain pysty ottamaan mitenkään vakavasti paikkaa, jonka seinällä ihan oikeasti lukee "Carpe Diem". Onneksi en huomannut sitä syödessä, koska istuin selkä kyseiseen lauseeseen päin. Kuulin tästä vasta jälkikäteen poikaystävältä, joka sai ihastuttavasti tuijotella tuota tärkeää lausetta koko ruokailun ajan.

Lahjakorttiin kuului ennalta määrätty alkuruoka ja jälkiruoka, mutta pääruoan sai valita itse kolmesta vaihtoehdosta (liha, kala ja kasvis). Itse otin lihavaihtoehdon ja poikaystävä testasi puolestaan kasvisvaihtoehdon, koska ei voinut vastustaa punajuuren kutsua.

Hei arvatkaa mitä! Kännykkäkamerakuvia, koska kunnollisempi (ei silti kunnollinen) kamera oli taas kotona! Jee! Ei varmaan kukaan olisi ikinä arvannut ellen olisi erikseen kertonut!

Alkuruoaksi oli tomaattikeittoa vuohenjuustomoussella. Vuohenjuustomousse oli lautasen pohjalla jo valmiiksi ja itse tomaattikeitto kaadettiin lautasille vasta pöydässä. Keiton seurana oli oletettavasti itsetehtyä leipää, jossa oli miellyttävästi suolakiteitä paikka paikoin. Muuten leivän rakenne oli melkoista höttöä, mutta kyllähän se tämän keiton kanssa toimi oikein mainiosti.

Ei parasta tomaattikeittoa, jota olen koskaan syönyt, mutta ei myöskään missään nimessä huonointa. Vuohenjuuston maku oli yllättävänkin mieto tässä, mutta toihan se silti oman säväyksensä tomaatin sekaan.

Kasvisruoka eli punajuurispelttirisottoa, sieniä ja aurajuustoa. Maistoin tätä vain haarukallisen verran ja olin yllättynyt, miten pahasti sienten maku tuntui dominoivan tätä annosta. Yleensä aurajuusto maistuu kaiken yli, mutta tässä en oikeastaan edes huomannut sen makua. Poikaystävä itse oli kyllä tyytyväinen annokseensa.

Liharuoka eli (listan mukaan) peuraa, rosmariiniperunaa ja portviinikastike. Kuten kuvasta näkyy, kyseessä on kyllä suhteellisen selkeästi perunamuusi eikä rosmariiniperuna. Rosmariini maistui kyllä mukavasti tuossa portviinikastikkeessa, mutta perunasta itsestään en sitä löytänyt nimeksikään.

Erittäin miellyttävä annos. Ensivaikutelma oli lähinnä "tässäkö kaikki?" mutta kyllä tuosta sai vatsankin suhteellisen täyteen. Peura oli erinomaisen mureaa ja kypsyysaste suhteellisen täydellinen ja kastike oli nuoltavan hyvää. Liha-annokset usein pärjäävätkin erittäin pitkälle hyvin valmistetulla lihalla ja maittavalla kastikkeella. Myös muutamat juureksenpalat ja muusi olivat kyllä toimivia. Hämmennyin ehkä eniten tuosta, miten rucolaa tuntui olevan ihan kaiken päällä. Itse olen aina ollut enemmän herneenversoihin kallellaan, mutta eivät nuo nyt haitanneetkaan.

Jälkiruoaksi oli tarjolla talon suklaakakkua, timjamivaniljakastiketta ja omenahilloketta.

Nyt vasta listaa tässä samalla tarkasteltuani sain selville, miksi tuossa vaniljakastikkeessa oli jokin outo sivumaku. Sehän oli se timjami, ilmeisesti. Ei välttämättä kovinkaan toimiva ratkaisu itsessään, mutta suklaakakun kanssa toimi hyväksyttävästi. Kakku oli miellyttävän kuohkeaa ja suklaista, muttei mitenkään erikoista. Parasta omasta mielestäni tässä annoksessa oli tuo kovasti itsetehdyn oloinen omenahilloke. Ihanan kirpsakkaa ja kotimaisten omenoiden makuista. Sitä olisin voinut syödä enemmänkin vaniljakastikkeen sijaan.



Kaiken kaikkiaan yllättävän positiivinen kokemus. Ympäristö ei ehkä ihan vetoa minuun enkeleineen ja mietelauseineen, mutta ruoka oli iloinen yllätys. Hintataso oli kyllä yllättävän kova suhteessa annosten kokoon ja sisältöön. Ehkä se osaltaan vaikuttaa siihen, miksi paikalla ei tunnu olevan mitenkään hirveän vannoutunutta asiakaskuntaa. Meidän lisäksemme keskiviikkoiltana paikalla oli kaksi seuruetta, joista ainakin toisella oli samanlainen lahjakortti kuin meillä... Palvelukin oli sellaista, ettei voi oikein haukkua muttei kehuakaan. Tarjoilija oli oikein mukava, mutta siihen se sitten jäikin. Tuli sellainen olo ettei meitä lasketa ihan kunnollisiksi asiakkaiksi, kun söimme lahjakortilla emmekä edes juoneet viiniä, mutta siitä huolimatta pitää pitää peruspalvelutasoa yllä. Tiedä häntä, voi olla että olen hemmotellut itseni pilalle asiakaspalvelun suhteen ravintoloissa käymällä niin paljon niissä paikoissa, joissa asiakkaista ollaan oikeasti kiinnostuneita (ja joissa on enemmän kuin yksi tarjoilija koko ravintolalle).

Näillä hinnoilla menisin ehkä ennemmin jonnekin muualle, mutta kannattaahan tämä testata, jos ei ole aiemmin käynyt. Varsinkin jos tykkää enkeleistä ja haluaa mennä johonkin vähän rauhallisempaan paikkaan.


Taustamusiikkina toimi: Darling Violetta - Sanctuary (Angel Main Theme)

Ravintola Sointu.

Ahem. Kävimme Soinnussa jo ystävänpäivänä (koska mikä tahansa tekosyy syödä ravintolassa hienommin kuin olisi oikeasti varaa on hyvä tekosyy), mutta seuraavana päivänä oli sen verran heikko olo, että kirjoittaminen aiheesta jäi. Ja sitten alkoivatkin taas arjen työkiireet ja kummasti palkkatyöt ovat tämän blogin kirjoittamisen edellä prioriteeteissa.

Eli siis lyhyesti: pahoittelen etten ole päivitellyt mitään mihinkään ikinä, yhyy. Parannan tapani. Tai ainakin yritän. Taas. Ainakin pidän huolta, etten vietä jatkossa kovin montaa sunnuntaita samanlaisessa liiallisen viinin aiheuttamassa kohmeessa...

Mutta se Sointu. Olimme vähän viime tingassa (eli samalla viikolla, köh) varaamassa taas pöytää ravintolasta ystävänpäiväksi ja Sointu ei ollut se ihan ensimmäinen vaihtoehto. Se oli toinen, koska siitä on puhuttu sen verran paljon nyt niin Turun Sanomissa kuin muistaakseni myös Turkulainen-lehdessäkin. Siitä se ajatus sitten lähti. Valitettavasti kamera ei lähtenyt TAASKAAN mukaan, joten kännykkäkuvia saatte.

Paikalle päästyämme huomasimme, että myös Soinnussa on tarjolla menu ja siihen sovitetut viinit. Eipähän tarvinnut miettiä mitä sitä sitten söisi, kun saa helposti kokeilla kaikenlaista. Toisaalta Soinnun listakin on suhteellisen pieni, mutta ilmeisesti vaihtuu usein (onneksi ei ole vielä vaihtunut viime viikolta niin voin luntata kunnon nimet ruokalajeille omien muistiinpanojeni perusteella).

Keittiön tervehdyksenä pöytään tuli härän etuselkää, hernepyreetä, herukoita ja juureen leivottua leipää.

Leipä oli minun makuuni miellyttävän suolaista, mutta varmasti useimpien ihmisten mielestä liiankin suolapitoista. Mielipidekysymyksiä. Muuten annos oli mukavan pirtsakka, mukava muttei kovinkaan erikoinen.

Ensimmäinen alkuruoka oli miedosti savustettu lohipastrami, omenarelissi ja jokin juttu, josta en täysin saanut kiinni mitä se oli, mutta päällä oli keltuainen. Viininä oli uusi-seelantilainen Villa Maria Private Bin Riesling.

Lohipastrami itsessään oli oikein miellyttävää. Keltuainen oli myös jännä lisä, oletan että munan valkuaiset on käytetty johonkin muuhun ja arvostan sitä, että keltuaisetkin menevät jonkinlaiseen hyötykäyttöön. Tai siis ainakin toivon, että se on se syy miksi tuo keltuainen tuossa on.

Omenarelississä tuntui olevan enemmän kaikkea muuta kuin omenaa ensimaistelulla. Kuten esimerkiksi suolaa. Kuitenkin kaikki toimi yhteen suhteellisen hyvin: suolaiset osuudet relissistä, ne omenat ja lohi tasapainottivat toisiaan mukavasti. Keltuaispullero (joka oli ehkä jotain leivän henkistä) oli ehkä hivenen turha tässä, mutta ei se kyllä haitannutkaan. Viini sopi mukavasti jopa se happamahkon omenan seuraksi. Olin tästä positiivisesti yllättynyt.

Toinen alkuruoka oli purjosipulikeittoa, appelsiini-pinjansiemenmarmeladia ja balsamicoa. Viininä oli ranskalainen Croix de Bouquets Graves Blanc.

Ruoka tuli pöytään niin, että pohjalla oli marmeladi ja balsamico ja varsinainen keitto kaadettiin lautaselle vasta pöydässä. Jännittävä ratkaisu, josta itse pidin kyllä kovasti. Ruoka oli myös hyvää ja toimi viinin kanssa hyvin. Tämän mielenkiintoisin osuus oli tuo appelsiini. Myös pinjansiemenet maistuvat appelsiiniselta ja se toimi mukavana pirtsakkuutena tässä muuten ehkä aavistuksen tylsähkössä annoksessa. Ruokalajissa ei ollut sinänsä vikaa, keitot nyt vaan harvoin ovat minusta mitenkään erityisiä.

Ainoa annoksen pääruoka oli härän marmorifilettä, perunakohokas ja punajuuri-salviakastiketta. Viininä toimi Yhdysvaltain tuote Seghesio Sonoma Zinfandel.

Aloitetaan positiivisista: Viini oli erinomaista. Oikein mainiota tavaraa, tätä voisin juoda mielellään enemmänkin (vaikka, kuten kuvasta näkyy, saimme suhteellisen ronskit lasilliset joka tapauksessa). Perunakohokas oli hiukan erikoinen, mutta myös niin saamarin kuuma ettei sitä voinut syödä kovinkaan kunnialla. Ja kun odottelin että perunakohokas jäähtyisi, liha jäähtyi kylmäksi. Raivostuttavaa.

Mutta se pahin moka: liha oli ylikypsää. Kypsyysasteesta ei kysytty mitään missään vaiheessa, joten oletin saavani tottakai mediumia, koska sellaisenahan härän fileen olettaisi saavansa, eikö? No ei ilmeisesti saa. Tämä oli todellakin kypsä. Ja siksi myös melko sitkeä. En ole ikinä syönyt kyllä näin sitkeää marmorifileetä, joten automaattisesti hieman epäilen, onko tässä mahdollisesti käytetty jotain muuta osaa, mutta meille vain unohdettiin kertoa aiheesta. Esimerkiksi sitä samaa etuselkää, jota oli keittiön tervehdyksessä. Tiedä häntä, mutta petyin tähän kyllä aika pahasti.

Seuraava ruokalaji oli omaksi yllätyksekseni jo jälkiruokaosuutta: juustoa! En muista juuston nimeä, mutta jonkinlainen tilsit-tyyppinen juusto Itävallasta taisi olla kyseessä. Seurana paahdettuja pähkinöitä ja pinjansiemeniä ja herukkahilloketta. Viininä oli argentiinalainen  Familia Zuccardi Q Malbec.

Malbec-viinit ovat meidän perinteisiä kotiviinejämme: jos ei jaksa miettiä mitä sitä tekisi mieli, päädymme usein johonkin malbeciin. Niissä on hyvä hinta-laatusuhde ja maku miellyttää erityisesti minua. Sopivan pehmeää mutta kuitenkin täyteläistä. Ja ne sopivat lähes kaiken juuston seuraan. Kuten myös tämän juuston. Ja hillokkeenkin. Pähkinät ja viini sitä vastoin eivät ehkä tulleet niin hyvin toimeen keskenään, mutta pähkinät toisaalta tulivat toimeen mainiosti sekä juuston että hillokkeen kanssa, joten annettakoon viinin kanssa toimimattomuus anteeksi. Saksanpähkinöiden lievä kitkeryys tehnee viinin valinnasta muutenkin suhteellisen vaikeaa. Itsehän en oikeastaan edes tykkää saksanpähkinöistä juuri siksi, että niiden kuoressa on se inha sivumaku.

Viimeisenä varsinainen jälkiruoka, jonka kohdalla kuvaajallakin alkoi selkeästi olla jo hieman taiteellisempi olo ja tärisevämmät kädet kun olisi tarvinnut olla... Amaretto-suklaapannacotta, vadelmaa kahdessa muodossa ja kahvijäätelöä. Viininä toimi italialainen Araldica Brachetto d'Acqui, rosee-jälkiruokaviini.

Olin ihan varma, että tämän suklaisen jälkkärin kanssa tulisi listalla ollut portviini. Mutta olin positiivisesti yllättynyt kyllä tästä. En ehkä vähiten siksi, että tällaisissa jälkiruokaviineissä on usein vähemmän prosentteja kuin portviinissa, koska tässä kohtaa alkoi olla aika... ömm, riehakas meno.

Annos itsessään oli miellyttävä: pannacottaa (josta en edelleenkään oikein välitä) oli miellyttävän vähän suhteessa kaikkeen muuhun. Kahvijäätelö oli meidän molempien ehdoton suosikkiosuus tästä annoksesta, mutta myös vadelmaiset osuudet maittoivat erityisesti viinin seurana. Miellyttävä lopetus aterialle.



Se heikko olo seuraavana päivänä selittynee sillä, että olimme ennen tätä jo ehtineet Fargoa (siis sitä sarjaa) katsellessa juoneet pari pientä lasillista viiniä ja tuon aterian jälkeen siirryimme baariin viettämään iltaa ja juomaan lisää viiniä. Ei ihme, että seuraavana päivänä pää särki ja ajatuskin ruoasta vähän ellotti. Yleensä olemme näiden maistelumenujen jälkeen menneet vain suoraan kotiin ja melkein suoraan siitä sitten nukkumaankin, mutta tällä kertaa emme olleet yhtä fiksuja. Ensi kerralla voisi taas olla vähän fiksumpi, kiitos vain.



Ai niin: Soinnussa on myös ilmeisesti vielä tässä kuussa Kimble-turnaus! Paras idea ikinä! Paitsi että vihaan sitä peliä niin palavasta kuin vain ihminen, joka on hävinnyt siinä liian monta kertaa, voi sitä vihata. Mutta arvostan ajatusta. Niin käsittämätön idea, että se on pakko olla hyvä.

Ravintolan taustamusiikkina toimi: Frank Sinatra - Fly Me to the Moon

Ludu.

Tästä ravintolasta on ollut aina tasaisin väliajoin puhetta. Siis sellaista "pitäis vissiin käydä" -puhetta, mutta jostain syystä Ludussa ei vain ole tullut käytyä ennen eilistä. Osittain se johtuu siitä, että hintataso ei ole ihan huokeimmasta päästä (60 euron maistelumenu + 40 euroa ruokalajeihin sovitetuista viineistä), mutta myös siksi, että Neitsytperunafestivaalien makkara-annos ei oikein vakuuttanut minua paikan tasosta. Eihän niissä makkaroissa mitään vikaa sinänsä ollut, mutta ne olivat ehkä hieman tylsä vaihtoehto.

No, nyt päätimme vuosipäivän kunniaksi mennä syömään kunnolla ulos. Siitä hyvästä myös syödään ensi viikko (eli palkkapäivään asti) pastaa, pestoa ja mitä ikinä pakkasessa onkaan enää jäljellä, mutta oli se kyllä sen arvoistakin. Ainakin suurimmalta osin. Ihan kaikesta en pitänyt, mutta mikään ei ainakaan ollut pahaakaan. Pahin moka oli ehkä se, että jotkut osat annoksista olivat vain "ihan kivoja" ja se on jo aika hyvin se. Tai, no, okei, oli siellä ehkä yksi toinenkin pieni epämiellyttävyys seassa, mutta siitä tarkemmin kyseisen ruokalajin kohdalla.

Tällä kertaa myös kirjoitin ylös viinit! Kaikkien alkuruokien ja pääruokien kanssa oli omat viinit ja molemmille jälkiruoille oli yksi yhteinen viini. Tarjoilijamme oli ilmeisesti paikan viinivastaava ja täten saimme kuulla kunnolla viineistä ja miksi ne oli valittu kullekin ruokalajille. Pidin kovasti siitä, miten tarjoilijalla tuntui olevan aikaa juuri meille aina kun kävi kaatamassa viiniä tai tuomassa ruokaa. Kaskiksessa esimerkiksi tuntee olevansa vaikea asiakas ihan vain siksi, että kehtaa kommentoimalla jotain asiaa viivyttää tarjoilijoita tai kokkeja pöydän ääressä.

Tietynlainen kiireettömyys on Ludun ehdoton valttikortti, vaikka paikka olikin lauantai-iltana luonnollisesti suhteellisen täynnä. Tarjolla oli myös livemusiikkia jonkin aikaa, mutten vieläkään ole ihan varma mitä mieltä olin siitä. Naureskelin biisivalinnoille, mutta toisaalta musiikki oli ehkä vähän kovemmalla kuin itse olisin halunnut. Hyvä tietenkin etteivät kaikki paikat ole samasta puusta veistettyjä, en muista muissa ruokaravintoissa Turussa pahemmin livemusiikkiin törmänneeni.

Ensimmäinen alkuruoka oli rakuunamarinoitua siikaa, pähkinävoimajoneesia ja saaristolaisleipää. Viininä oli ranskalainen Jean Perrier & Fils Apremont Cuvée Gastronomie. Valitettavasti olin ensimmäisen annoksen kohdalla ilmeisesti vielä niin nälkäinen, että en muistanut ottaa kuvaa ennen kuin poikaystäväni muistutti... onneksi edes muistutus tuli sen verran ajoissa, että annoksesta oli kaikkia osuuksia vielä jäljellä.

Tuo pähkinävoimajoneesi oli minulle ehkä hienoinen pettymys: se ei maistunut ihan hirveästi miltään. Toki se pehmensi mukavasti kaikkia muita makuja ja sai ne sopimaan hienosti yhteen, mutta olin jotenkin odottanut enemmänkin pähkinäisyyttä. Ja se saaristolaisleipä: se on tuo sipsin näköinen kokkare tuossa päällä. Hyvää ja rapeaa, mutta suhteellisen pieni yksityiskohta. Siikamousse (eli tuo valkoinen, mätipäällysteinen klöntti) oli suhteellisen sitkasta. Hyvää, mutta koostumus muistutti minusta enemmän kotitekoista marenkia kuin moussea. Tässä vaiheessa en ollut vielä oikein vakuuttunut muusta kuin viinistä ja sen yhdistämisestä ruokaan.

Toinen alkuruoka oli riistaterriiniä, gribiche-kastiketta ja punajuurta. Viini oli edelleen ranskalaista, Domaine de la Renardiere Jurassique Arbois Pupillin. Olin hieman yllättynyt siitä, että saimme riistan kanssa valkoviiniä, mutta se toimi kyllä mainiosti, ei mitään valittamista. Keskustelinkin tästä tarjoilijan kanssa ja ilmeisesti viinivalinta on yleensä tämän seurassa punainen, mutta satuimme paikalle juuri sinä viikonloppuna, kun he olivat päättäneet testata erilaista vaihtoehtoa.

Terriini itsessään oli ihan taivaallista: hirveä ja kyyhkystä. Gribiche-kastike pehmensi mukavasti riistan suhteellisen voimakasta makua ja punajuuresta annos sai mukavasti paitsi väriä mutta myös pirtsakkuutta. Odotukset pääruokia kohtaan alkoivat kummasti kasvaa.

Ensimmäinen pääruoka oli rautua, rapurisottoa, rouillea ja hummerivaahtoa. Viininä oli saksalainen S.A. Prüm Essence Riesling. Erinomainen annos, kalannahka oli miellyttävän rapeaa, liha täydellisesti paistettua, rapurisotto sai poikaystävän uhkailemaan tarjoilijan pussaamisella... mutta valitettavasti rouille oli levitetty lautaselle jo niin hyvissä ajoin, että sen pinta oli ehtinyt tummua ja kuivahtaa. Makuunhan se ei tokikaan vaikuttanut, mutta melkoinen kauneusvirhe se minun silmissäni oli. Se oli se suuri valituksenaiheeni koko illasta. Niinkin tärkeä asia. First world problems.

Toinen pääruoka oli Black Angus -härän ulkofileetä (normaalista menusta poiketen), Harjun sinappibratwurstia, mustapippurikastiketta, perunamuusia ja palsternakkaa. Viininä oli koko illan ainoa punaviini, saksalainen Tiefenbrunner Castel Turmhof Cabernet Sauvignon.

Tiesin jo annoksen eteeni saatuani mistä siinä pidän ja mistä en. Pidin voisesta muusista, paahdetusta palsternakasta ja ihanan mureasta härästä. En niinkään välittänyt siitä pirun makkarasta. Nähtävästi minä ja Ludun makkaravalinnat eivät vain tule toimeen. Ei se taaskaan pahaa ollut, mutta jotenkin olisin toivonut, että sen sijaan annoksessa olisi ollut jotain mielikuvituksekkaampaa. Poikaystävälle makkara maistui kyllä mainiosti. Ja minäkin annan kaiken anteeksi, kun tässä vaiheessa olimme saaneet jo kaksi kertaa lirauksen enemmän viiniä kuin periaatteessa olisi pitänyt. Pulloon olisi muuten jäänyt säälittävät jämät. (Sanoinko jo että se tarjoilija oli ihana?)

Jälkiruokien järjestyksestä olin hieman yllättynyt: Ludussahan ei ole kuin kaksi varsinaista jälkiruokaa ja oletin tietenkin että se suklaisempi tulisi jälkimmäisenä. Olin väärässä. Ensimmäisenä jälkiruokana oli siis tarjolla suklaasavariinia, suklaamoussea, aprikoosihilloketta ja -jäätelöä sekä paahdettua valkosuklaa-myslihärpäkettä (tarkka tieteellinen termi). Jälkiruokien yhteinen viinivalinta oli italialainen Braida di Giacomo Bologna Vigna Senza Nome Moscato d’Asti, eli juuri se jälkiruokaviini, jota toivoinkin saavani.

Tämä oli annoksena toimiva, mutta aprikoosi ja viini eivät ehkä toimineet yhdessä ihan niin hyvin kun olisi voinut toivoa. Niin kauan kun pysyi tuossa suklaisemmassa osuudessa jälkiruokaa, viini sopi mainiosti yhteen sen kanssa, mutta aprikoosi toi viinistä ehkä hieman kitkerämpiä makuja esiin. Aprikoosijäätelö oli minusta toimivampi ratkaisu kuin tuo hilloke, vaikka se maistuikin suhteellisen... noh, viinakkaalta. Jäätelö ei ollut yhtä voimakkaan makuinen, joten se antoi enemmän tilaa annoksen muille osille.

Viimeinen ruokalaji eli toinen jälkiruoka oli kinuskipannacotta hunajakennon ja kamomillajäätelön kera. Tämä on, kuten kuvasta näkyy, aika erilainen näkökulma pannacottaan. Olin siihen itse tyytyväinen, koska en ole tähän mennessä vielä maistanut perinteistä pannacottaa, josta olisin pitänyt. En vain jotenkin pääse pannacottan kanssa yhteisymmärrykseen siitä, millaista jälkiruoan kuuluisi olla. Tässäkin annoksessa parasta oli kamomillajäätelö, mutta myös pannacottapallerot toimivat suhteellisen hyvin. Hunajakenno dipattuna kinuskikastikkeeseen on myös jotenkin roisilla tavalla hyvää.

Tämä ruoka oli aivan käsittämättömän makea. Siis sellainen sokeriöveri, jonka jälkeen pelkää sulavansa sateessa. Mutta onneksi se makea jälkiruokaviini jotenkin tasoitti sitä makeutta. Tämän jälkiruoan kaikkien osien kanssa viini oli kuin kotonaan. Ja tämän aikana keskustelimme mm. siitä, että seuraavan kerran kun leivomme suklaakakkua, pitää ostaa jonkinlaista Muscat-rypäleistä tehtyä viiniä sen seuraksi. Pannacottaa kun meillä ei pahemmin tehdä. Toivottavasti ainakaan, eihän meillä ole tarvittavia keittiövälineitäkään oikeaoppiseen versioon.



Kaiken kaikkiaan olin suhteellisen tyytyväinen tähän reissuun. Viiniä oli runsaasti, ruokaa oli vähän liikaakin, tarjoilu oli erinomaista. Paikkana Ludu on ehkä hieman kolkko, mutta se tuntuu olevan näiden uudempien paikkojen juttu, koska Kaskis on kovin samanhenkinen. Erityisen huonoja puolia en oikeastaan keksi, äänentaso oli hieman korkeampi kuin olisin halunnut, rouille olisi voinut olla näyttämättä tunnin lautasella seisseeltä ja jälkiruokaviini olisi voinut sopia paremminkin ensimmäisen jälkiruoan kanssa. Makkarasta en edes voi valittaa, koska ongelma tuntuu olevan vain minun päässäni, samalla tavalla kuin yleensä pannacottan kanssa.

Eiköhän täällä voisi käydä vielä uudestaankin jossain vaiheessa. Jonkin merkkipäivän takia tai jos joku muu maksaa, ehe-ehe. Pitää katsoa mitä kevät tuo tullessaan näihin vähän kalliimman hintaluokan paikkoihin. Varsinkin kun Luduun pääsee syömään vielä saman viikon viikonloppuna eikä tarvitse jonottaa kuukausikaupalla päästäkseen keskiviikkoiltana syömään (ns. Kaskis-ilmiö).

Ravintolaillan taustamusiikkina toimi (paikan päällä kosketinsoitin ja mies -versiona): Coldplay - Yellow

Viikinkiravintola Harald (+ Cafe Wäinö).

Saimme joululahjaksi 50 euron lahjakortin viikinkiravintola Haraldiin (kiitos äiti) ja sehän piti tietenkin käyttää heti. Koska mikä tahansa tekosyy päästä ulos syömään on hyvä tekosyy. Kameran unohtamiseen kotiin jälleen kerran ei ole hyvää tekosyytä. Kamerakännykkälaatua saatte taas, pahoittelen.

 Tämä kaveri tuijotteli pään yläpuolella syömistäni. Ei yhtään ahdistavaa, ei.

Olen käynyt Turun Haraldissa ensimmäisen kerran jo suhteellisen pian sen avaamisen jälkeen. Olin siis itse tietenkin silloin suhteellisen nuori, mutta paikan tunnelma ja täytetyt eläimet tekivät teiniinkin vaikutuksen. Paikka ilmeisesti avattiin Turussa joskus 90-luvun lopulla (pitipä tätäkin googlailla kauan) ja sen jälkeen kävimme siellä aina vähän väliä äidin kanssa. Nyttemminhän Turussa on hyviä ravintoloita vaikka kuinka ja Harald on jäänyt ehkä vähän sen takia paitsioon. Varmaan siitä syystä niitä lahjakortteja saikin ostaa melkoisella alennuksella... Mutta paikan taso sinänsä on kyllä pysynyt hyvänä ja niitä täytettyjä eläimiä ja tunnelmaakin löytyy edelleen.

Halvempien lahjakorttien myyminen kyllä kannattanee: meillä meni kolmeen ruokalajiin ja juomiin vielä toiset 50 euroa, eli katettakin luulisi vähän jäävän siitä. Ja olihan meillä myös lahjakortiton kaveripariskuntakin mukana. Ja ennen kaikkea tuli taas muistutettua itseäänkin siitä, että täällä tuollainen paikka on. Sinne olisi ehkä mukavaa viedä ulkomaalaisia vieraita, jos sellaisia joskus olisi. Autenttisempaan keskiaikaismeininkiinhän niin sisustuksellisesti kuin ruokien puolesta toki pääsee Olde Hansassa Tallinnassa, mutta kyllä Harald hyvänä kakkosena toimii.

Alkuruokana söin Birgerin porokeittoa, joka oli oikein miellyttävä yllätys saaristolaisleipineen. Myös Sienestäjän suppilovahverokeittoa tuli maisteltua poikaystävältä ja sekin toimi, vaikka olikin melko makeaa suolaisen porokeiton jälkeen.

Taustalla näkyvät myös Haraldin perinteiset alkunaposteltavat, eli varrasleipä ja sulatettu voi. Varrasleipä on muutenkin salaista herkkuani ja sulanut voi on aina syntisen hyvää... erityisesti jos pääsee kaapimaan nuo pohjalle valuvat läpinäkymättömät ja maukkaammat rasvat, nam.

Pääruoan kuvaamisessa kävi perinteiset. Unohdin ihan totaalisesti että jotain piti kuvatakin ennen kun olin syönyt lähes kaiken. Pääruokana oli Häränfilettä Ytre Moan laitumilta, eli härän sisäfileetä, pieni pala riimiporoa, suppilovahverokastiketta, valkosipulista perunakakkua, hunajajuureksia ja mustikkasipulihilloketta. Toimiva yhdistelmä, mutta ehkä hieman tylsähkö. Nälkä oli vain pääruoan aluksi ilmeisesti sellainen, etten tajunnut kuvata mitään. Tässä kohtaa ateriaa aloin olla sitten taas jo niin täynnä, että ehdin katua noin suunnilleen kaikkea, kuten esimerkiksi sitä, että olimme jo tilanneet etukäteen jälkiruoatkin.

Jälkiruokavalintani Haraldissa on tainnut olla sama niin kauan kun olen siellä käynyt: tervajäätelö. Mukana olevat lisukkeet ovat vaihtuneet aikojen saatossa (olen itse asiassa melko varma, että aluksi lisukkeita ei edes ollut mukana) ja nyt annoksessa oli omena-tyrnihilloketta ja punajuurisiirappia. Värit ovat lisukkeissa erinomaisen kauniit, mutta mauista paras oli itse tervajäätelö. Tietynlaisen inflaationhan tämä tervajäätelö on vuosien saatossa kokenut, kun nyt sellaista saa kesäisin jäätelökojuistakin. Harvinaisempi herkku on aina parempi herkku, mutta ei tässä mitään vikaa nytkään ole.

Taustalla näkyy hieman kaverin jälkiruoka-annosta, joka sisälsi räiskäleitä ja kardemummajäätelöä. Olisin oikeastaan ollut ihan tyytyväinen, jos olisin voinut oman annokseni hillokkeiden ja kastikkeiden sijaan ottaa vain pallon tuota kardemummajäätelöä, se oli myös suhteellisen toimivaa. Ja myös erikoisempaa kuin tervajäätelö, mutta vanhoista tavoista on vain välillä vaikea päästä eroon.



 Tänään puolestaan kävimme sunnuntain kunniaksi Wäinö Aaltosen Museossa katsomassa näyttelyitä. Tai no, ei ehkä niinkään sunnuntain kunniaksi kuin viimeisen mahdollisuuden kunniaksi, Atelieri O. Haapalan näyttely valokuvakeskus Perissä kun oli tänään viimeistä päivää. Kävimme katsomassa sen ja sen jälkeen oli jo melkoinen aamiaisen kaipuu. Itsehän olen kovin huono syömään aamiaista, joten olin ennen museoon lähtöä juonut vain kupin teetä. No, eipä haitannut, kun reilulla 15 eurolla saimme kahvit, leivät ja vielä jälkiruoatkin.

En ole ennen kahvilassa käynytkään, vaikka WAMissa on tullut muutaman kerran käytyä näyttelyissä. Huomasin samalla, että sieltähän saa salaattibuffetista, jonka tarjonnan unohdin tarkistaa sokeri- ja kahvihuuruissani, syötävää huokeasti. Pitänee käydä joskus testailemassa miten hyvin se toimii, koska sekä oma lohileipäni että erityisesti tuoreet munkit toimivat aika perhanan hyvin.

Atelieri O. Haapalan ilmaisen näyttelyn lisäksi päätimme tukea suomalaista kulttuuri- ja museotoimintaa myös sen verran, että katsastimme myös WAMin päänäyttelyn, ääni | kuva | kokemus. Kannatti maksaa seitsemän euroa, vaikka tilanahan WAM on kovin pieni. Sen verran jännittäviä juttuja tuli vastaan, erityisesti äänten puolelta. Tulipahan ajateltua asioita vähän eri kantilta kuin yleensä, peloteltua vähän itseään ja nähtyä jännittäviä asetelmia. Tykkään museoista. Miksiköhän en käy niissä useammin?

Syömisen taustamusiikkina toimi: Azam Ali - Ben Pode Santa Maria

Kaskis osa 2.

 Viime kertaisesta Kaskis-reissusta lähtien olemme miettineet, että sinne on mentävä uudestaan. Ja tällä kertaa niin, että aikaa on syödä se Kaskis-menu ja viinitkin vielä. Sen jälkeen ajatus on pulpahdellut pintaan aina aika ajoin, mutta rahatilanteesta johtuen olemme yleensä päätyneet johonkin syömään vain ne pääruoat ja ehkä hyvällä tuurilla lasit viiniä ruoan seuraksi.

Mutta! Poikaystäväni sai joukkuetovereiltaan kauden päättäjäisissä lahjakortin kyseiseen ravintolaan. Varsinkin kun lahjakortin arvo oli sen verran korkea, että sillä maksettiin käytännössä toisen ruoat ja viinit lähes kokonaan. Pöytävaraus tehtiin yli kuukausi etukäteen, koska viime vierailun jälkeen ravintolasta on kohistu niin paljon eri medioissa, että pöytää ei edes saanut viikonlopulle koko loppuvuoden aikana (tämä siis lokakuussa varauksia katsellessa). No, Glorian ruoka & viini kehui paikkaa ja sen lisäksi lukijatkin ovat tykänneet niin, että Kaskis voitti parhaan tulokasravintolan tittelin.

Pahoittelen kuvien laatua, ne on tietenkin otettu kännykällä, koska kuka nyt muistaa ottaa kameraa oikeasti mukaan kun menee syömään fiiniin ravintolaan kuukauden odottelun jälkeen... En myöskään todellakaan malttanut ottaa suurimmasta osasta ruokalajeja enempää kuin yhden kuvan, koska jokainen kuva viivytti syömisen aloittamista. Olen parempi syömään kuin kuvaamaan, enemmän harjoitusta.

Keittiön tervehdyksenä tuli shottilasillinen erittäin kermaisen miellyttävää porkkanakeittoa, mutta siinä kohtaa en muistanut vielä edes kännykän kameran olemassaoloa. Ei kuvia siitä, mutta toisaalta eipä porkkanakeitto olekaan se kaikkein kuvauksellisin ruoka. En myöskään muista viinien nimistä tai rypäleistä oikein mitään ja vain osasta edes maan. Jos ne olisivat netissä, muistaisin kyllä varmaan mikä oli mikäkin, mutta kyllähän sen huomaa, että olen keskittynyt lähinnä kuitenkin siihen ruokaan, vaikka kuinka otin ruokiin sovitetut viinit... En siis tiedä viineistä juuri mitään, mutta kerron nyt silti törkeästi omat kokemukseni viinien ja ruokien yhdistelmistä, koska internet, jossa kuka tahansa maalaistollo voi sanoa mitä vain! HAH!

Ensimmäisenä ruokalajina Lasimestarin siikaa, porkkanaa, rakuunaa, kuminanäkkäriä ja jonkinlaista kuminamoussea. Olisin voinut nuolla kuminamousselautasen (joka ei tietenkään edes näy tässä kuvassa) ja syödä tuota näkkäriäkin vähän enemmän. Viininä oli muistaakseni saksalaista rieslingiä, oikein maittavaa.

Toisena ruokalajina oli hirven sisäfilettä ja niskaa omenoiden, luumujen ja manteleiden kera. Sisäfilee suorastaan suli suuhun ja niska oli haudutettu pulled pork -henkisesti. Pulled elk, sitä minäkin tekisin jos joskus raaskisin ostaa hirvenlihaa. Viininä oli jotain valkoista, jossa oli tammisuutta ja kypsien hedelmien makua, en ollut mikään kovinkaan suuri fani. Viini toimi mainiosti omenan ja hirven kanssa, mutta mantelit toivat viinistä esiin lähinnä sen alkoholin. Huonoin ruoka-juoma-yhdistelmä tässä menussa omasta mielestäni, mutta se johtuu lähinnä vain tuosta manteliongelmasta.

Palsternakkakeittoa, lipstikkaöljyä (ellen väärin muista), vasikanposkea ensin mureaksi haudutettuna ja sitten fritattuna, päärynää ja... ja... vaahtoa. En kuollaksenikaan muista mitä tuossa vaahdossa oli, mutta mieto oli kyllä makukin. Täydensi toki hyvin keittoa itsessään. Seuraksi saaristolaisleipää ja voita. Viini oli jälleen valkoviiniä, sopi täydellisesti leivän kanssa, muunkin kanssa ihan mukiinmenevästi.

Paistettua kuhaa, maa-artisokkaa ja kastiketta, jossa oli paahdettua voita ja simpukkaa, ymmärtääkseni. Tämän viininä oli itävaltalaisen viinitalon unkarilaisista pusikossa kasvavista rypäleistä tehtyä biodynaamista viiniä. En tiedä miksi muistan tämän niin hyvin, ehkä siksi että viini oli myös valkoviineistä ehdottomasti paras. Ja toimi mainiosti ruoan kanssa, olin kovasti onnellinen. Annos itsessään oli suhteellisen mieto ja viini melko vahva, mutta jotenkin ne vain kuitenkin onnistuivat täydentämään toisiaan hienosti.

Koko setin epäselvin kuva, koska en voinut enää hillitä innostustani: poroa kahdella tavalla, puikulamuusia (tai pyreetä, jos ollaan fiinejä), puolukkaa, suolakurkkua... Olen jotenkin vähän omituisen innoissani puikuloista ja kuka lihansyöjä nyt ei porosta pitäisi. Tässä menussa parasta olikin ehkä se, että sain sekä hirveä että poroa, joita aina himoitsen, mutten ikinä raaski kotiin ostaa. En edes silloin, kun periaatteessa olisi rahaa niihin. Mutta niin, poronkäristyksen alla oli vielä lisää puikulamuusia, tajusin sen siinä kohtaa kun olin ottanut sitä jo useamman lusikallisen. Sen siitä saa kun ei heti kaiva pohjia myöden. Annoksen viininä oli punaista espanjalaista Riojan alueen viiniä. Espanjalaisista viineistä tulee aina mieleen äitini joskus aikoja sitten, silloin kun meillä ei muuta juotukaan kuin espanjalaisia punkkuja. Kotoisa maku siis niin viinissä kuin käristyksessäkin, yhdistelmänä myös yllättävänkin toimiva.

Uuniomenaa, maitojäätelöä, mascarponea, marenkia ja vaniljakastiketta. Viininä jotain ranskalaista jälkiruokaviiniä, tässä kohtaa olin ehkä juonut jo sen verran viiniä etten ihmettele mikseivät nimet jääneet senkään verran päähän. Syytän myös ehkä paikan melko meluisaa ympäristöä (josta jotkut pitävät ja toiset eivät, minä en), osa tarjoilijan (tai itseasiassa kokin) selostuksista kun meni sen takia myös hieman ohi. Ihastuttavasti toimi omenan kanssa joka tapauksessa, hassua miten kaksi makeaa asiaa yhdessä toimivat niin eri tavalla yhdistettynä. Jälkiruokaviineihin pitäisi kyllä muutenkin perehtyä jossain vaiheessa vähän paremmin, sen verran olen tykästynyt niihin aina kun jossain on niitä tullut juotua. Suunnittelin jo eilen, että tehdään joku päivä kasa Rocky Road -leivoksia, ostetaan pullo jälkiruokaviiniä ja sitten ihmetellään että miksei kutsuttu kasaa kavereita auttamaan niiden leivosten kanssa...

Loppuyhteenvetona: En ihmettele yhtään Kaskiksen mainetta, mutta olen jotenkin samalla hieman käärmeissäni siitä, että minun kotikaupungissani joutuu ihan mihin tahansa tai miten hyvään tahansa ravintolaan oikeasti jonottamaan pöytää kuukauden verran. Ja saa varauksen keskelle viikkoa. En ole tottunut tällaiseen suuren maailman meininkiin. Ehkä pitäisi hankkiutua niin kuuluisaksi, että voi vaan kävellä paikkoihin sisään ja automaattisesti saada pöydän. En kyllä edes tiedä onko yksikään suomalainen oikeasti niin kuuluisa (saati sitten olisiko se muuten yhtään kivaa), mutta hei nyt jotain rotia tähän touhuun.

Ruoka oli erinomaista, mutta olen joko kyynistynyt (ja syönyt paremmin arkenakin) sitten muutaman vuoden takaisen Gaijin-reissun tai viiniä oli vähemmän, mutta en tällä kertaa alkanut itkeä jälkiruoan kohdalla. Gaijinissa jälkiruoka oli mainiota itsessään, mutta se yhdistelmä jälkiruokaviinin kanssa jotenkin sai minut kirjaimellisesti itkemään onnesta. Tilanne oli hämmentävä niin minulle kuin poikaystävällekin. Kaskiksen jälkiruoan ja viinin yhdistelmä sai aikaiseksi lähinnä mielipuolisen virneen, mutta ei kyyneleitä. En sitten tiedä onko se oikeastaan ihan hyvä asia...

Ravintolassa taustalla soi (oikeesti hei): Lou Reed - Walk on the Wild Side