Butternut-kurpitsalasagne.

 Jostain syystä olen aina pitänyt lasagnen syömisestä enemmän kuin sen tekemisestä. En oikeastaan tiedä miksi, koska lasagne on parhaimmillaan aika helppokin ruoka. Varsinkin suurin osa kasvislasagneista, joissa ei tarvitse miettiä monen kastikkeen tekemistä. Ajoittain kunnollinen bolognese-pohjainen lasagne on mainiota, mutta jostain syystä en jaksa vain tehdä sitä. Onneksi se on myös poikaystävän bravuuri. Ja lasagnea tulee kerralla aina niin paljon, että sitä syödään kolme päivää ja sen jälkeen ei enää teekään hetkeen mieli lasagnea.

Paitsi jos se on näin hyvää lasagnea, että sitä syö vahingossa kolmen päivän annoksen kahdessa päivässä. Kurpitsa on sellainen kasvis, jonka olemassaolon (muuna kuin pikkelssinä) olen tiedostanut vasta pari vuotta, mutta alan hiljaksiin tykästyä siihen kovasti. Se on sopiva yhdistelmä mietoa makua ja ihanaa koostumusta, jolloin sen voi yhdistää lähes mihin tahansa. Kuten vaikka juustoon. Tai vielä parempaa: useaan juustoon! Hurraa!

Alkuperäiseen reseptiin törmäsin BuzzFeedin ruoka-osion kautta. Olen ainakin suhteellisen varma siitä. Kasvisruokaresepteihin ja kausivihannesten käyttöön BuzzFeedin listaukset ovatkin toimivia: jos mikään resepti ei innosta, ainakin niiden perusteella saa jotain ideoita. Jenkeissä toki vihannesten kaudetkin ovat hieman erilaiset kuin täällä, mutta ainakin kurpitsan kausi näyttäisi ainakin olevan suhteellisen vastaava. Ja ruusukaalien. Ja todennäköisesti kesä on kesä sielläkin, mutta kesällä olen aina liian innoissani mansikoista, herneistä ja avomaankurkuista, että muistaisin edes miettiä mitään uusia reseptejä. Tai, niin, ainakin mietin niitä vähemmän.

Butternut-kurpitsalasagne

• n. 1,3-1,4 kg butternut-kurpitsaa (kuorittuna, siemenet poistettuna ja kuutioituna n. 2 l)
• öljyä paahtamiseen
• 1 l maitoa
• 2 rkl kuivattua rosmariinia (tai muutama oksa tuoretta rosmariinia ja salviaa)
• 2-4 valkosipulinkynttä
• n. 60 g voita
• 4 rkl vehnäjauhoja
• 9 lasagnelevyä (tai halutessasi enemmänkin)
• n. 3,5 dl parmesaaniraastetta (n. 130 g)
• 2,5 dl kuohukermaa
• 0,5 tl suolaa

Esilämmitä uuni 230°C:een. Kuori kurpitsa, poista siemenet ja kuutioi reilun sentin kokoisiksi paloiksi. Pyörittele kurpitsat öljyssä ja levitä ne tasaisesti uunipellille niin, etteivät ne ole päällekäin. Käytä kahta peltiä tarvittaessa. Paahda uunissa 10 minuuttia, sekoita kurpitsoita ja mausta niitä suolalla, laita takaisin uuniin 10-15 minuutiksi tai kunnes ne alkavat saada väriä.
Kun kurpitsat paahtuvat uunissa, kiehauta maitoa hiljalleen noin 10 minuuttia kattilassa yhdessä yrttien kanssa. Vahdi, ettei maito kiehu yli. Siivilöi maitoseoksesta yrtit pois (erityisesti jos käytät tuoreita yrttejä) ja jätä hetkeksi jäähtymään.
Kuori ja murskaa valkosipulinkynnet. Paista valkosipulimurska voissa kasarissa rauhallisella lämmöllä, kunnes ne ovat pehmenneet. Mittaa sekaan vehnäjauhot ja sekoittele, kunnes jauhot ovat ruskistuneet hieman. Kaada sekaan maito koko ajan sekoittaen ja anna kiehu hiljaksiin noin 10 minuuttia aina välillä sekoittaen. Kaada sekaan paahtuneet kurpitsat ja mausta pippurilla ja tarvittaessa suolalla.
Laske uunin lämpö 190°C:een. Kaada uunivuoan pohjalle muutama desilitra kurpitsakastiketta, päälle lasagnelevyjä ja jatka, kunnes olet käyttänyt kaikki lasagnelevy. Päällimmäiseksi jää siis lasagnelevykerros.
Vaahdota kerma ja levitä se lasagnelevyjen päälle. Ripottele päälle parmesaaniraaste. Peitä uunivuoka foliolla (varo, ettei folio koske ruoan pintaan) ja anna olla uunissa n. 30 min. Poista folio ja anna lasagnen olla uunissa vielä noin 10 minuuttia tai kunnes sen pinta on saanut väriä ja kuplii. Lopuksi anna lasagnen jäähtyä ainakin 5 minuuttia ennen kuin käyt siihen käsiksi.

Erinomainen ruoka, kaiken kaikkiaan. Ei ehkä kovinkaan kevyttä (katsokaa noita rasvalammikoita tuon pinnalla, urrgh), mutta maittavaa ja aina voi vedota siihen, että tässä on suhteessa erittäin paljon kasviksia. Ja rasvaa. Muttei nyt keskitytä siihen vaan niihin kasviksiin. Ihanan oransseihin kurpitsapaloihin, iih!

Aikaa tähän menee tunnin verran, rahaakin palaa. Mutta tätä tulee paljon ja se on erittäin täyttävää. Sopii erityisesti syksyn ruoaksi, koska tämä on vähäisistä mausteista huolimatta jotenkin ihanan lämmittävää ruokaa. Tästä tulee lämmin olo niin kehoon kuin mieleen. Endorfiinit suorastaan virtaavat! (Juusto siis ilmeisesti oikeasti aiheuttaa jotain endorfiinien vapautumista elimistössä, siksi suurin osa ihmisistä pitää siitä niin kovasti. Nyt tiedätte senkin.)

Kokkausmusiikkina toimi: Blondie - Rapture

Ravintola Sointu.

Ahem. Kävimme Soinnussa jo ystävänpäivänä (koska mikä tahansa tekosyy syödä ravintolassa hienommin kuin olisi oikeasti varaa on hyvä tekosyy), mutta seuraavana päivänä oli sen verran heikko olo, että kirjoittaminen aiheesta jäi. Ja sitten alkoivatkin taas arjen työkiireet ja kummasti palkkatyöt ovat tämän blogin kirjoittamisen edellä prioriteeteissa.

Eli siis lyhyesti: pahoittelen etten ole päivitellyt mitään mihinkään ikinä, yhyy. Parannan tapani. Tai ainakin yritän. Taas. Ainakin pidän huolta, etten vietä jatkossa kovin montaa sunnuntaita samanlaisessa liiallisen viinin aiheuttamassa kohmeessa...

Mutta se Sointu. Olimme vähän viime tingassa (eli samalla viikolla, köh) varaamassa taas pöytää ravintolasta ystävänpäiväksi ja Sointu ei ollut se ihan ensimmäinen vaihtoehto. Se oli toinen, koska siitä on puhuttu sen verran paljon nyt niin Turun Sanomissa kuin muistaakseni myös Turkulainen-lehdessäkin. Siitä se ajatus sitten lähti. Valitettavasti kamera ei lähtenyt TAASKAAN mukaan, joten kännykkäkuvia saatte.

Paikalle päästyämme huomasimme, että myös Soinnussa on tarjolla menu ja siihen sovitetut viinit. Eipähän tarvinnut miettiä mitä sitä sitten söisi, kun saa helposti kokeilla kaikenlaista. Toisaalta Soinnun listakin on suhteellisen pieni, mutta ilmeisesti vaihtuu usein (onneksi ei ole vielä vaihtunut viime viikolta niin voin luntata kunnon nimet ruokalajeille omien muistiinpanojeni perusteella).

Keittiön tervehdyksenä pöytään tuli härän etuselkää, hernepyreetä, herukoita ja juureen leivottua leipää.

Leipä oli minun makuuni miellyttävän suolaista, mutta varmasti useimpien ihmisten mielestä liiankin suolapitoista. Mielipidekysymyksiä. Muuten annos oli mukavan pirtsakka, mukava muttei kovinkaan erikoinen.

Ensimmäinen alkuruoka oli miedosti savustettu lohipastrami, omenarelissi ja jokin juttu, josta en täysin saanut kiinni mitä se oli, mutta päällä oli keltuainen. Viininä oli uusi-seelantilainen Villa Maria Private Bin Riesling.

Lohipastrami itsessään oli oikein miellyttävää. Keltuainen oli myös jännä lisä, oletan että munan valkuaiset on käytetty johonkin muuhun ja arvostan sitä, että keltuaisetkin menevät jonkinlaiseen hyötykäyttöön. Tai siis ainakin toivon, että se on se syy miksi tuo keltuainen tuossa on.

Omenarelississä tuntui olevan enemmän kaikkea muuta kuin omenaa ensimaistelulla. Kuten esimerkiksi suolaa. Kuitenkin kaikki toimi yhteen suhteellisen hyvin: suolaiset osuudet relissistä, ne omenat ja lohi tasapainottivat toisiaan mukavasti. Keltuaispullero (joka oli ehkä jotain leivän henkistä) oli ehkä hivenen turha tässä, mutta ei se kyllä haitannutkaan. Viini sopi mukavasti jopa se happamahkon omenan seuraksi. Olin tästä positiivisesti yllättynyt.

Toinen alkuruoka oli purjosipulikeittoa, appelsiini-pinjansiemenmarmeladia ja balsamicoa. Viininä oli ranskalainen Croix de Bouquets Graves Blanc.

Ruoka tuli pöytään niin, että pohjalla oli marmeladi ja balsamico ja varsinainen keitto kaadettiin lautaselle vasta pöydässä. Jännittävä ratkaisu, josta itse pidin kyllä kovasti. Ruoka oli myös hyvää ja toimi viinin kanssa hyvin. Tämän mielenkiintoisin osuus oli tuo appelsiini. Myös pinjansiemenet maistuvat appelsiiniselta ja se toimi mukavana pirtsakkuutena tässä muuten ehkä aavistuksen tylsähkössä annoksessa. Ruokalajissa ei ollut sinänsä vikaa, keitot nyt vaan harvoin ovat minusta mitenkään erityisiä.

Ainoa annoksen pääruoka oli härän marmorifilettä, perunakohokas ja punajuuri-salviakastiketta. Viininä toimi Yhdysvaltain tuote Seghesio Sonoma Zinfandel.

Aloitetaan positiivisista: Viini oli erinomaista. Oikein mainiota tavaraa, tätä voisin juoda mielellään enemmänkin (vaikka, kuten kuvasta näkyy, saimme suhteellisen ronskit lasilliset joka tapauksessa). Perunakohokas oli hiukan erikoinen, mutta myös niin saamarin kuuma ettei sitä voinut syödä kovinkaan kunnialla. Ja kun odottelin että perunakohokas jäähtyisi, liha jäähtyi kylmäksi. Raivostuttavaa.

Mutta se pahin moka: liha oli ylikypsää. Kypsyysasteesta ei kysytty mitään missään vaiheessa, joten oletin saavani tottakai mediumia, koska sellaisenahan härän fileen olettaisi saavansa, eikö? No ei ilmeisesti saa. Tämä oli todellakin kypsä. Ja siksi myös melko sitkeä. En ole ikinä syönyt kyllä näin sitkeää marmorifileetä, joten automaattisesti hieman epäilen, onko tässä mahdollisesti käytetty jotain muuta osaa, mutta meille vain unohdettiin kertoa aiheesta. Esimerkiksi sitä samaa etuselkää, jota oli keittiön tervehdyksessä. Tiedä häntä, mutta petyin tähän kyllä aika pahasti.

Seuraava ruokalaji oli omaksi yllätyksekseni jo jälkiruokaosuutta: juustoa! En muista juuston nimeä, mutta jonkinlainen tilsit-tyyppinen juusto Itävallasta taisi olla kyseessä. Seurana paahdettuja pähkinöitä ja pinjansiemeniä ja herukkahilloketta. Viininä oli argentiinalainen  Familia Zuccardi Q Malbec.

Malbec-viinit ovat meidän perinteisiä kotiviinejämme: jos ei jaksa miettiä mitä sitä tekisi mieli, päädymme usein johonkin malbeciin. Niissä on hyvä hinta-laatusuhde ja maku miellyttää erityisesti minua. Sopivan pehmeää mutta kuitenkin täyteläistä. Ja ne sopivat lähes kaiken juuston seuraan. Kuten myös tämän juuston. Ja hillokkeenkin. Pähkinät ja viini sitä vastoin eivät ehkä tulleet niin hyvin toimeen keskenään, mutta pähkinät toisaalta tulivat toimeen mainiosti sekä juuston että hillokkeen kanssa, joten annettakoon viinin kanssa toimimattomuus anteeksi. Saksanpähkinöiden lievä kitkeryys tehnee viinin valinnasta muutenkin suhteellisen vaikeaa. Itsehän en oikeastaan edes tykkää saksanpähkinöistä juuri siksi, että niiden kuoressa on se inha sivumaku.

Viimeisenä varsinainen jälkiruoka, jonka kohdalla kuvaajallakin alkoi selkeästi olla jo hieman taiteellisempi olo ja tärisevämmät kädet kun olisi tarvinnut olla... Amaretto-suklaapannacotta, vadelmaa kahdessa muodossa ja kahvijäätelöä. Viininä toimi italialainen Araldica Brachetto d'Acqui, rosee-jälkiruokaviini.

Olin ihan varma, että tämän suklaisen jälkkärin kanssa tulisi listalla ollut portviini. Mutta olin positiivisesti yllättynyt kyllä tästä. En ehkä vähiten siksi, että tällaisissa jälkiruokaviineissä on usein vähemmän prosentteja kuin portviinissa, koska tässä kohtaa alkoi olla aika... ömm, riehakas meno.

Annos itsessään oli miellyttävä: pannacottaa (josta en edelleenkään oikein välitä) oli miellyttävän vähän suhteessa kaikkeen muuhun. Kahvijäätelö oli meidän molempien ehdoton suosikkiosuus tästä annoksesta, mutta myös vadelmaiset osuudet maittoivat erityisesti viinin seurana. Miellyttävä lopetus aterialle.



Se heikko olo seuraavana päivänä selittynee sillä, että olimme ennen tätä jo ehtineet Fargoa (siis sitä sarjaa) katsellessa juoneet pari pientä lasillista viiniä ja tuon aterian jälkeen siirryimme baariin viettämään iltaa ja juomaan lisää viiniä. Ei ihme, että seuraavana päivänä pää särki ja ajatuskin ruoasta vähän ellotti. Yleensä olemme näiden maistelumenujen jälkeen menneet vain suoraan kotiin ja melkein suoraan siitä sitten nukkumaankin, mutta tällä kertaa emme olleet yhtä fiksuja. Ensi kerralla voisi taas olla vähän fiksumpi, kiitos vain.



Ai niin: Soinnussa on myös ilmeisesti vielä tässä kuussa Kimble-turnaus! Paras idea ikinä! Paitsi että vihaan sitä peliä niin palavasta kuin vain ihminen, joka on hävinnyt siinä liian monta kertaa, voi sitä vihata. Mutta arvostan ajatusta. Niin käsittämätön idea, että se on pakko olla hyvä.

Ravintolan taustamusiikkina toimi: Frank Sinatra - Fly Me to the Moon

Sienet kahdella tavalla ja uppomuna.

 Tätä on tullut tehtyä jo muutamaankin kertaan, vaikka silkka sienten määrä vähän kyllä lompakossa tuntuukin. Mutta kun tämä on HYVÄÄ ja erittäin, erittäin täyttävää. Pidän kovasti siitä, miten tässä on erilaisia suutuntumia koko lautasen täydeltä, ei ehdi kyllästyä oikein mihinkään. Yksinkertaisilla aineksilla pääsee joskus hyvinkin pitkälle.

Resepti on alkujaan täältä, mutten taaskaan tiedä millä perusteella olen tuonne löytänyt. Varmaankin taas joku "kokeile näitä kasvisreseptejä" -listaus, en osaa oikein vastustaa niitä. Varsinkin kun nykyisin tunnun olevan aika paljon parempi kasvisruoka- kuin liharuokakokki, johtuu varmaan melkoisesta harjoittelun määrästä viime vuosina. Sitten kun vielä osaisi vähän vähentää sitä juuston, avokadojen ja muiden vastaavien kalliiden ainesten syömistä niin tällä kasvissyönnin lisäämisellä voisi ehkä jopa säästää.

Sienet kahdella tavalla ja uppomuna (neljälle)

• n. 1,3 kg herkkusieni
• oliiviöljyä
• 1 nippu lehtipersiljaa
• 4-5 valkosipulinkynttä
• 1 rkl punaviinietikkaa
• 1 rkl voita
• vaaleaa etikkaa (esim. väkiviinaetikkaa)
• 4-8 munaa (1-2 per annos)
• n. 1 tl juustokuminan siemeniä TAI vastaava määrä juustokuminajauheen ja kuminansiementen seosta
• sormisuolaa (tai karkeaa merisuolaa)

Esilämmitä uuni n. 230 asteeseen.
Pilko 2/3 sienistä n. puolen sentin paksuisiksi viipaleiksi. Mausta sienet seoksella, jossa on 0,5-0,75 dl oliiviöljyä, n. 1 tl suolaa ja 0,5 tl mustapippuria. Levitä sienet tasaiseksi kerrokseksi uunipellille tai kahdelle niin, etteivät ne ole kovinkaan paljoa päällekäin. Paahda 30-40 minuuttia ja sekoita muutaman kerran paahdon aikana, kunnes sienet ovat kullanvärisiä ja rapsakoita.
Pilko loput sienet sillä välin lohkoiksi. Silppua persilja ja valkosipulinkynnet hienoksi. Lämmitä pannussa tai kasarissa loraus öljyä ja paista sienilohkoja minuutin verran. Mausta niitä samalla pienellä ripauksella mustapippuria ja suolaa. Lisää sekaan punaviinietikka ja paista vielä minuutti. Sekoita mukaan persilja-valkosipuliseos ja voi, anna voin sulaa, ota kasari liedeltä ja maista tarvitseeko suolaa lisätä. Pidä lämpimänä kunnes muut osuudet ovat valmiit.
Paahda (juusto)kuminansiemenet ja murskaa niitä hieman. Jos käytät juustokuminajauhetta ja kuminansiemeniä, paahda vain siemenet ja sekoita ne paahtamisen jälkeen jauheeseen.
Kiehauta pienehkössä kattilassa vettä, jossa on loraus etikkaa. Tee veteen pieni pyörre ja valuta kananmuna pyörteen keskelle. Anna kiehua rauhallisesti 2-3 minuuttia, ota muna pois ja kun vesi taas kiehuu, toista sama kunnes olet saanut niin monta uppomunaa kun haluat.
Sekoita uunisienet ja paistetut sienet keskenään ja lisää sekaan ripaus (juusto)kuminasta. Ripottele sienten (ja uppomunien) päälle loput kuminat, sormisuolaa ja halutessasi oliiviöljyä. Tarjoile esim. patongin kanssa.

Jonkin verran vaivaahan tästä on, mutta jotenkin tämä nyt vaan vetoaa minuun niin kovasti. Ehkä se on se suolaisuus. Tai uppomunat. Tai se, että tässä on valkosipulia. Itse asiassahan tässä on aika monta asiaa, joista pidän kaikessa muussakin. Tämä olisi kyllä erinomainen brunssiruoka, jos joku joskus kävisi meillä brunssilla. Niin paljon ideoita, niin vähän aikaa tai jaksamista töiden jälkeen...

Jos tämä ei olisi niin pirun hyvää sellaisenaankin, olisin lievästi kiinnostunut testaamaan miten pekoni sopii tähän lisukkeeksi. Ei sillä että tähän tarvittaisiin enemmän suolaa ja rasvaa, mutta jotenkin se pekoni ja muna ovat päässäni vieläkin vähän masentavan tehokkaasti kytköksissä toisiinsa (vaikka en kyllä kovinkaan usein syö niitä yhdessä).

Kokkausmusiikkina toimi: The Handsome Family - Far from Any Road

Nem nuong -possupullat kahdella dipillä.

 Nyt kun itse päättämäni vegaaninen tammikuu on ohi, voin taas kirjoitella näistä liharuoista. Ja juustoruoista. Ja maitoruoista. Vähän helpottaa tätä touhua, kun en tosiaan ole kovinkaan hyvä elämään vegaanisesti, kuten olen aiemminkin maininnut.

Tämä resepti on uusimmasta Glorian ruoka&viini -lehdestä. Ja täytyy nyt myöntää etten ole aiemmin edes tiennyt, että Glorian reseptit löytyvät noinkin helposti netistä heti lehden ilmestymisen jälkeen. Alkuperäinen resepti linkin takana kertoo siis suunnilleen samat asiat (todennäköisesti selkeämmin) ja kuvatkin ovat nätimpiä. Mutta sieltä puuttuu syvääluotaavat analyysit siitä, mitä olisi ehkä voinut tehdä toisin ja miten oikaisin reseptissä! Koska aina on tärkeää helpottaa elämää ihan vain siksi, että on niin pirun laiska.

Nem nuong -possupullat

• 500 g porsaan jauhelihaa
• 2 rkl jasmiiniriisiä
• 2-3 valkosipulinkynttä
• 1 nippu kevätsipulia
• 1 rkl kalakastiketta
• 1 tl valkopippuria
• 1 tl sokeria
• öljyä paistamiseen

Paahda riisi kullankeltaiseksi pannulla ja murskaa se morttelissa mahdollisimman hienoksi jauheeksi. Kuori ja hienonna valkosipuli ja pilko samalla kevätsipuli mahdollisimman pieneksi. Sekoita kaikki ainekset keskenään ja pyörittele massasta pullia. Paista pullat kypsiksi (tai laita 225-asteiseen uuniin 12 minuutiksi). Tarjoa maapähkinä- ja chilidipin kanssa.

Nuoc leo -maapähkinädippi

• 1-2 valkosipulinkynttä
• 1 punainen chili
• n. 1 rkl rypsiöljyä
• n. 3 dl maustamattomia maapähkinöitä
• 2-2,5 dl kookoskermaa
• 1 rkl tamarinditahnaa
• 1 rkl (thaimaalaista) kalakastiketta
• 1 rkl fariinisokeria
• n. 0,5 dl vettä

Kuori valkosipulit ja hienonna ne. Poista chilistä kanta ja siemenet ja hienonna sekin. Paahda pähkinöitä kuumalla pannulla, kunnes ne ovat saaneet jonkin verran väriä. Jos ehdit, jaksat ja viitsit, rouhi pähkinät niiden hieman jäähdyttyä.
Paista valkosipulia ja chiliä öljyssä noin minuutin ajan ja lisää sitten sekaan kookoskerma ja pähkinät. Anna kiehua, kunnes seos paksuuntuu hieman (n. 5 min). Lisää tamarinditahna, kalakastike ja sokeri ja soseuta koko komeus sauvasekoittimella. Lisää sekaan vettä, kunnes koostumus on dippailuun sopiva. Anna jäähtyä ennen tarjoilua.

Nuoc cham -chilidippi

• 1-2 valkosipulinkynttä
• 1 chili
• n. 3 rkl limemehua
• 1,5 rkl (thaimaalaista) kalakastiketta
• 3 rkl sokeria
• 0,75 dl vettä

Kuori ja hienonna valkosipuli. Poista chilistä kanta ja halutessasi siemenet. Sekoita kaikki ainekset ja sekoita, kunnes sokeri on liuennut.



Omituista kyllä, tämä ruoka oli yllättävänkin nopea ja helppo tehdä huolimatta monesta eri osasesta. Ei tämä nyt ehkä mikään arjen pikaruoka ole, mutta ei myöskään tarvinnut kuolla nälkään ruokaa laittaessa. Kätevästi kotoa myös löytyi melkein kaikki muu paitsi tamarinditahna (jolla on paha tapa homehtua jääkaappiini, sen verran harvoin tulee käytettyä), tuoreet chilit, kevätsipuli, kookoskerma ja jauheliha. Eipä siis tuntunut lompakossakaan kovin pahalta tämä. Tuntui ehkä hieman pahalta vatsassa, koska söimme kahdestaan tämän oletettavasti neljän hengen annoksen...

En ole ihan varma millaisia maapähkinöitä tässä kuuluisi käyttää, mutta itse ainakin käytin ihan surutta kuorellisia maapähkinöitä. En jaksanut ostaa kuorettomia tätä varten, kun aiemminkin olen onnistuneesti niitä kuorellisia paahtanut pannulla ilman että mikään (tai kukaan) on syttynyt palamaan. Ei niitä kuoria sieltä enää huomaa soseuttamisen jälkeen kuitenkaan. Tai, no, joku varmasti huomaa, mutta minä en.

Tämä oli kyllä jännää ruokaa. Itse pidin chilidipistä ehkä hieman enemmän, vaikka pähkinäversiokin toimi, kun taas poikaystävälle toimi tuo pähkinädippi. Ja sitä pähkinädippiä sitten kanssa syödäänkin kaiken kanssa seuraavatkin pari päivää, koska sitä tulee reseptistä n. 5 dl eli aika perhanasti enemmän kuin tuohon määrään lihapullia saa millään kaavittua päälle. Onneksi se toimii tavallaan suolaisena maapähkinävoina, toiminee siis monessa. Testaamatta vielä miten rieska ja maapähkinädippi toimii yhteen, mutta olen salaa jo vähän päättänyt, että se toimii.

Kokkausmusiikkina toimi: Simple Minds - Honest Town

Ludu.

Tästä ravintolasta on ollut aina tasaisin väliajoin puhetta. Siis sellaista "pitäis vissiin käydä" -puhetta, mutta jostain syystä Ludussa ei vain ole tullut käytyä ennen eilistä. Osittain se johtuu siitä, että hintataso ei ole ihan huokeimmasta päästä (60 euron maistelumenu + 40 euroa ruokalajeihin sovitetuista viineistä), mutta myös siksi, että Neitsytperunafestivaalien makkara-annos ei oikein vakuuttanut minua paikan tasosta. Eihän niissä makkaroissa mitään vikaa sinänsä ollut, mutta ne olivat ehkä hieman tylsä vaihtoehto.

No, nyt päätimme vuosipäivän kunniaksi mennä syömään kunnolla ulos. Siitä hyvästä myös syödään ensi viikko (eli palkkapäivään asti) pastaa, pestoa ja mitä ikinä pakkasessa onkaan enää jäljellä, mutta oli se kyllä sen arvoistakin. Ainakin suurimmalta osin. Ihan kaikesta en pitänyt, mutta mikään ei ainakaan ollut pahaakaan. Pahin moka oli ehkä se, että jotkut osat annoksista olivat vain "ihan kivoja" ja se on jo aika hyvin se. Tai, no, okei, oli siellä ehkä yksi toinenkin pieni epämiellyttävyys seassa, mutta siitä tarkemmin kyseisen ruokalajin kohdalla.

Tällä kertaa myös kirjoitin ylös viinit! Kaikkien alkuruokien ja pääruokien kanssa oli omat viinit ja molemmille jälkiruoille oli yksi yhteinen viini. Tarjoilijamme oli ilmeisesti paikan viinivastaava ja täten saimme kuulla kunnolla viineistä ja miksi ne oli valittu kullekin ruokalajille. Pidin kovasti siitä, miten tarjoilijalla tuntui olevan aikaa juuri meille aina kun kävi kaatamassa viiniä tai tuomassa ruokaa. Kaskiksessa esimerkiksi tuntee olevansa vaikea asiakas ihan vain siksi, että kehtaa kommentoimalla jotain asiaa viivyttää tarjoilijoita tai kokkeja pöydän ääressä.

Tietynlainen kiireettömyys on Ludun ehdoton valttikortti, vaikka paikka olikin lauantai-iltana luonnollisesti suhteellisen täynnä. Tarjolla oli myös livemusiikkia jonkin aikaa, mutten vieläkään ole ihan varma mitä mieltä olin siitä. Naureskelin biisivalinnoille, mutta toisaalta musiikki oli ehkä vähän kovemmalla kuin itse olisin halunnut. Hyvä tietenkin etteivät kaikki paikat ole samasta puusta veistettyjä, en muista muissa ruokaravintoissa Turussa pahemmin livemusiikkiin törmänneeni.

Ensimmäinen alkuruoka oli rakuunamarinoitua siikaa, pähkinävoimajoneesia ja saaristolaisleipää. Viininä oli ranskalainen Jean Perrier & Fils Apremont Cuvée Gastronomie. Valitettavasti olin ensimmäisen annoksen kohdalla ilmeisesti vielä niin nälkäinen, että en muistanut ottaa kuvaa ennen kuin poikaystäväni muistutti... onneksi edes muistutus tuli sen verran ajoissa, että annoksesta oli kaikkia osuuksia vielä jäljellä.

Tuo pähkinävoimajoneesi oli minulle ehkä hienoinen pettymys: se ei maistunut ihan hirveästi miltään. Toki se pehmensi mukavasti kaikkia muita makuja ja sai ne sopimaan hienosti yhteen, mutta olin jotenkin odottanut enemmänkin pähkinäisyyttä. Ja se saaristolaisleipä: se on tuo sipsin näköinen kokkare tuossa päällä. Hyvää ja rapeaa, mutta suhteellisen pieni yksityiskohta. Siikamousse (eli tuo valkoinen, mätipäällysteinen klöntti) oli suhteellisen sitkasta. Hyvää, mutta koostumus muistutti minusta enemmän kotitekoista marenkia kuin moussea. Tässä vaiheessa en ollut vielä oikein vakuuttunut muusta kuin viinistä ja sen yhdistämisestä ruokaan.

Toinen alkuruoka oli riistaterriiniä, gribiche-kastiketta ja punajuurta. Viini oli edelleen ranskalaista, Domaine de la Renardiere Jurassique Arbois Pupillin. Olin hieman yllättynyt siitä, että saimme riistan kanssa valkoviiniä, mutta se toimi kyllä mainiosti, ei mitään valittamista. Keskustelinkin tästä tarjoilijan kanssa ja ilmeisesti viinivalinta on yleensä tämän seurassa punainen, mutta satuimme paikalle juuri sinä viikonloppuna, kun he olivat päättäneet testata erilaista vaihtoehtoa.

Terriini itsessään oli ihan taivaallista: hirveä ja kyyhkystä. Gribiche-kastike pehmensi mukavasti riistan suhteellisen voimakasta makua ja punajuuresta annos sai mukavasti paitsi väriä mutta myös pirtsakkuutta. Odotukset pääruokia kohtaan alkoivat kummasti kasvaa.

Ensimmäinen pääruoka oli rautua, rapurisottoa, rouillea ja hummerivaahtoa. Viininä oli saksalainen S.A. Prüm Essence Riesling. Erinomainen annos, kalannahka oli miellyttävän rapeaa, liha täydellisesti paistettua, rapurisotto sai poikaystävän uhkailemaan tarjoilijan pussaamisella... mutta valitettavasti rouille oli levitetty lautaselle jo niin hyvissä ajoin, että sen pinta oli ehtinyt tummua ja kuivahtaa. Makuunhan se ei tokikaan vaikuttanut, mutta melkoinen kauneusvirhe se minun silmissäni oli. Se oli se suuri valituksenaiheeni koko illasta. Niinkin tärkeä asia. First world problems.

Toinen pääruoka oli Black Angus -härän ulkofileetä (normaalista menusta poiketen), Harjun sinappibratwurstia, mustapippurikastiketta, perunamuusia ja palsternakkaa. Viininä oli koko illan ainoa punaviini, saksalainen Tiefenbrunner Castel Turmhof Cabernet Sauvignon.

Tiesin jo annoksen eteeni saatuani mistä siinä pidän ja mistä en. Pidin voisesta muusista, paahdetusta palsternakasta ja ihanan mureasta härästä. En niinkään välittänyt siitä pirun makkarasta. Nähtävästi minä ja Ludun makkaravalinnat eivät vain tule toimeen. Ei se taaskaan pahaa ollut, mutta jotenkin olisin toivonut, että sen sijaan annoksessa olisi ollut jotain mielikuvituksekkaampaa. Poikaystävälle makkara maistui kyllä mainiosti. Ja minäkin annan kaiken anteeksi, kun tässä vaiheessa olimme saaneet jo kaksi kertaa lirauksen enemmän viiniä kuin periaatteessa olisi pitänyt. Pulloon olisi muuten jäänyt säälittävät jämät. (Sanoinko jo että se tarjoilija oli ihana?)

Jälkiruokien järjestyksestä olin hieman yllättynyt: Ludussahan ei ole kuin kaksi varsinaista jälkiruokaa ja oletin tietenkin että se suklaisempi tulisi jälkimmäisenä. Olin väärässä. Ensimmäisenä jälkiruokana oli siis tarjolla suklaasavariinia, suklaamoussea, aprikoosihilloketta ja -jäätelöä sekä paahdettua valkosuklaa-myslihärpäkettä (tarkka tieteellinen termi). Jälkiruokien yhteinen viinivalinta oli italialainen Braida di Giacomo Bologna Vigna Senza Nome Moscato d’Asti, eli juuri se jälkiruokaviini, jota toivoinkin saavani.

Tämä oli annoksena toimiva, mutta aprikoosi ja viini eivät ehkä toimineet yhdessä ihan niin hyvin kun olisi voinut toivoa. Niin kauan kun pysyi tuossa suklaisemmassa osuudessa jälkiruokaa, viini sopi mainiosti yhteen sen kanssa, mutta aprikoosi toi viinistä ehkä hieman kitkerämpiä makuja esiin. Aprikoosijäätelö oli minusta toimivampi ratkaisu kuin tuo hilloke, vaikka se maistuikin suhteellisen... noh, viinakkaalta. Jäätelö ei ollut yhtä voimakkaan makuinen, joten se antoi enemmän tilaa annoksen muille osille.

Viimeinen ruokalaji eli toinen jälkiruoka oli kinuskipannacotta hunajakennon ja kamomillajäätelön kera. Tämä on, kuten kuvasta näkyy, aika erilainen näkökulma pannacottaan. Olin siihen itse tyytyväinen, koska en ole tähän mennessä vielä maistanut perinteistä pannacottaa, josta olisin pitänyt. En vain jotenkin pääse pannacottan kanssa yhteisymmärrykseen siitä, millaista jälkiruoan kuuluisi olla. Tässäkin annoksessa parasta oli kamomillajäätelö, mutta myös pannacottapallerot toimivat suhteellisen hyvin. Hunajakenno dipattuna kinuskikastikkeeseen on myös jotenkin roisilla tavalla hyvää.

Tämä ruoka oli aivan käsittämättömän makea. Siis sellainen sokeriöveri, jonka jälkeen pelkää sulavansa sateessa. Mutta onneksi se makea jälkiruokaviini jotenkin tasoitti sitä makeutta. Tämän jälkiruoan kaikkien osien kanssa viini oli kuin kotonaan. Ja tämän aikana keskustelimme mm. siitä, että seuraavan kerran kun leivomme suklaakakkua, pitää ostaa jonkinlaista Muscat-rypäleistä tehtyä viiniä sen seuraksi. Pannacottaa kun meillä ei pahemmin tehdä. Toivottavasti ainakaan, eihän meillä ole tarvittavia keittiövälineitäkään oikeaoppiseen versioon.



Kaiken kaikkiaan olin suhteellisen tyytyväinen tähän reissuun. Viiniä oli runsaasti, ruokaa oli vähän liikaakin, tarjoilu oli erinomaista. Paikkana Ludu on ehkä hieman kolkko, mutta se tuntuu olevan näiden uudempien paikkojen juttu, koska Kaskis on kovin samanhenkinen. Erityisen huonoja puolia en oikeastaan keksi, äänentaso oli hieman korkeampi kuin olisin halunnut, rouille olisi voinut olla näyttämättä tunnin lautasella seisseeltä ja jälkiruokaviini olisi voinut sopia paremminkin ensimmäisen jälkiruoan kanssa. Makkarasta en edes voi valittaa, koska ongelma tuntuu olevan vain minun päässäni, samalla tavalla kuin yleensä pannacottan kanssa.

Eiköhän täällä voisi käydä vielä uudestaankin jossain vaiheessa. Jonkin merkkipäivän takia tai jos joku muu maksaa, ehe-ehe. Pitää katsoa mitä kevät tuo tullessaan näihin vähän kalliimman hintaluokan paikkoihin. Varsinkin kun Luduun pääsee syömään vielä saman viikon viikonloppuna eikä tarvitse jonottaa kuukausikaupalla päästäkseen keskiviikkoiltana syömään (ns. Kaskis-ilmiö).

Ravintolaillan taustamusiikkina toimi (paikan päällä kosketinsoitin ja mies -versiona): Coldplay - Yellow

Ghormeh sabzi eli persialainen yrttipata.

 Kinokoplan viime syksyn sarjassa oli muutamiakin elokuvia, jotka saivat veden kielelle. The Lunchbox pakotti käymään kaupassa kotimatkalla hakemassa jotain edes etäisesti intialaista, koska puolisentoista tuntia puhetta intialaisesta ruoasta oli vain liikaa kenen tahansa itsehillinnälle. Ja tämän puolestaan bongasimme Menneisyys-elokuvasta, jolla ei oikeastaan ollut mitään tekemistä ruoan kanssa. Paitsi tietenkin juuri se yksi kohtaus, jossa tehtiin tätä vihreää pataruokaa. Alun perin oletimme, että vihreys tulee pinaatista, mutta eipä muuten tulekaan, se tulee aikamoisesta määrästä yrttejä.

Tuoreet yrtit ovat suhteellisen kalliita, joten tämä vegaaninen versiokin on aika pirun hintava. Ja sen lisäksi pitää vielä erikseen etsiä jostain kuivattuja sitruunoita. Itse löysin omani Deli Marketista, mutta valitettavasti ainoa pakkauskoko oli kilon säkki... Kilossa kuivattuja sitruunoita on jokunen enemmän kuin reseptin vaatimat kolme, siltä varalta että mietitte. Eli jos joku tietää jotain muita  hyviä käyttökohteita kuivatulle sitruunalle, niitä saa mielellään jakaa kommenteissa. Tai hihkua, jos haluaa pari kuivattua sitruunaa tämän testaamiseen. Tai jotain. Auttakaa, yhyy!

Alkuperäinen resepti on täältä ja sisältää enemmänkin historiaa tämän Persian alueelta tulevan ruoan historiasta ja versioista. Ehkä joskus pitäisi testata tätä myös lihaversiona ihan mielenkiinnosta (ja että saisi niitä sitruunoita käytettyä), mutta ehkä se olisi ennemmin kesäinen juttu tuoreine yrtteinen päivineen.

Ghormeh sabzi

• 2 nippua tuoretta persiljaa
• 2 nippua tuoretta korianteria
• 1 nippu tuoretta ruohosipulia
• 2 nippua kevätsipulia
• 1 isohko purjo
• oliiviöljyä
• 1 prk kidneypapuja
• n. 100 g tomaattipyreetä
• 1 tl kurkumaa
• 0,5-1,5 dl sitruunamehua
• 0,5-1 tl suolaa
• pippuria
• 7,5 dl vettä
• 3 kuivattua sitruunaa

Huuhtele kaikki tuoreet ainekset liottamalla niitä kylmässä vedessä, kunnes kaikki lika ja multa on irronnut niistä. Anna ainesten kuivua esim. uuniritilän päällä, kunnes niissä ei enää näy pahemmin vettä pinnalla (1-2 tuntia).
Pilko vihannekset pieneksi silpuksi. Lämmitä oliiviöljy kasarissa tai kattilassa ja paista siinä silppua, kunnes kaikki vihannekset ovat pehmeitä ja hieman kutistuneet (25-30 min). Lisää sekaan kurkuma, suola ja pippuri. Valuta ja huuhtele pavut ja lisää ne veden kanssa kasariin. Kiehauta ja anna kuplia hiljaksiin n. 30-45 min. Kuivatuista sitruunoista käytetään vain hedelmäliha, joten erottele se tässä vaiheessa kuorista. Lisää hedelmäliha kasariin heti, kun olet saanut sen irti kuorista.
Lisää sekaan tomaattipyree ja anna seoksen muhia vielä 10-15 min. Lisää juuri ennen tarjoilua padan sekaan sitruunamehua, maistele samalla kun lisäät mehua, ettei padasta tule mielestäsi liian kirpeää.
Tarjoa riisin kera tai sellaisenaan.



Tämä oli ihan mielenkiintoinen kokeilu. Maku on suhteellisen erikoinen, vaikka aina luulenkin olevani ah-niin-monipuolisesti eri maiden ruokakulttuureihin perehtynyt. Lähi-Itä on kyllä ollut aina vähän jotenkin tuntemattomampaa aluetta ja tässä on erityisen paljon maukkaita aineksia. Hyvää tämä on, mutten ole vieläkään ihan vakuuttunut onko tämä niin hyvää, että jaksaisin ihan lähiaikoina nähdä tuota vaivaa kaikkine huuhtelemisineen, kuivaamisineen ja pilkkomisineen. Hinnasta puhumattakaan.

Ehkä tätä voisi joskus tehdä vähän isommalle porukalle. Kahdestaan näin suuritöisen ruoan tekeminen tuntuu aina vähän turhalta, mutta olisi kiva tietää mitä muut tästä pitävät (*wink, nudge*).

Kokkausmusiikkina toimi: Mesh - Trust You

Borssikeitto ukrainalaiseen tyyliin.

 Huijaan sen verran vegaanisessa tammikuussani, että tähän reseptiin kuuluu oikeasti muutama maitotuote, mutta ne voi helposti jättää poiskin tai korvata enemmän tai vähemmän vastaavalla vegaanisella tuotteella. Sen verran erinomainen talviruoka on kuitenkin kyseessä, etten voi estää itseäni jakamasta borssikeiton ilosanomaa kanssanne.

Jonkun verran vaivaahan tämän tekemisessä on. Pilkkomista ja keittämistä ja melkoinen kasa tuoreita aineksia, mutta toisaalta oikeastaan kaikki ainekset ovat suhteellisen halpoja ja keittoa tulee paljon. Itse asiassa niin paljon, että meillä perinteisesti sitä on syöty kaksi päivää ja saatu vielä pakastimeenkin muutaman annoksen verran. Ehkä huonoin puoli tässä ruoassa on se, että kaikki näyttää siltä, että olen tappanut jonkun keittiössäni ja hihittelen asialle mielipuolisesti.

Alkuperäinen resepti on taasen World Vegetarian Classics -kirjasta ja luotan sen kirjoittajan toteamukseen, että tämä on nimenomaan ukrainalainen versio borssikeitosta. En ole oikeasti perehtynyt niin tarkkaan eri maiden borssikeittoperinteeseen, että osaisin sanoa millaisia versioita missäkin tehdään. Tämä nyt ainakin on hyvä ja ruokaisa versio, joten en ole kokenut aiheelliseksi kokeilla (ainakaan vielä) muita reseptejä aiheesta.

Borssikeitto ukrainalaiseen tyyliin

• 500 g punajuurta (paino kuorittuna)
• 300 g kiinteitä perunoita (paino kuorittuna)
• 1-2 porkkanaa
• 2-4 sellerinvartta
• suolaa
• pippuria
• vettä
• 50 g voita (tai n. 0,5-1 dl oliivi- tai rypsiöljyä)
• 2-4 sipulia
• 1 vihreä paprika
• 3-5 valkosipulinkynttä
• 5 dl tomaattimehua
• 200 g savoijinkaalia
• 1 tlk (400 g) kidneypapuja
• 1 rkl punaviinietikkaa
• 1 rkl fariinisokeria tms. pehmeää, tummaa sokeria
• halutessasi tarjoiluun smetanaa

Kuori punajuuret, perunat, porkkanat, valkosipulit ja sipulit. Poista paprikasta siemenet ja kanta. Valuta ja huuhtele pavut. Pilko punajuuret, perunat, porkkanat ja paprika suuhun sopiviksi paloiksi. Pilko sipulit, valkosipulit ja savoijinkaali haluamasi kokoisiksi siivuiksi tai paloiksi.
Mittaa isoon kattilaan 1 litra vettä, mausta vesi suolalla ja pippurilla ja laita kiehuvaan veteen punajuuret, perunat, porkkanat ja selleri. Anna kiehua hiljaksiin, kunnes juurekset ovat pehmenneet (riippuen palojen koosta yleensä noin 15-30 min).
Samalla kun juurekset kiehuvat, paista voissa (tai öljyssä) sipuli ja paprika pehmeiksi. Lisää sekaan valkosipuli ja anna paistua muutaman minuutin ajan hiljaisella lämmöllä. Kaada paistetut sipulit ja paprika keittoon kypsien juuresten sekaan yhdessä tomaattimehun kanssa. Kun keitto taas kiehuu, lisää sekaan kidneypavut ja savoijinkaali. Keitä n. 5 minuuttia tai kunnes kaali on pehmennyt hieman. Lisää sekaan etikka ja sokeri, maista ja lisää mausteita, jos se on tarpeen.
Tarjoile joko sellaisenaan tai smetanan kera.



En ole itse kovinkaan suuri tomaattimehun ystävä, joten olen yleensä pakastanut sen toisen puolen litran tomaattimehupurkista ja käyttänyt loput sitten seuraavaan borssikeittoon. Ei sitä oikein muihinkaan resepteihin pahemmin ole tähän mennessä tarvinnut. Lisäksi perinteeksi on nähtävästi hieman muodostunut se, että seuraavana (tai sitä seuraavana) päivänä tehdään okonomiyakia, koska keskiverto suomalaisessa kaupassa myytävä savoijinkaali painaa aika perhanasti enemmän kuin tuon 200 grammaa. Yleensä ne itseasiassa painavat yli kilon, joten pakkohan siitä lopustakin on jotain keksiä. Mikä tahansa tekosyy tehdä okonomiyakia on kyllä minun mielestäni ihan hyvä syy.

Seuraavaan postaukseen pitääkin vähän jo ihmetellä mitä sitä kirjoittaisi. En ilmeisesti osaa välttää juustoisten ja munaisten reseptien kiusausta... No, enköhän minä vielä jotain jännittävää keksi. Onpahan ainakin perusteltu syy tehdä nimenomaan vegaaniruokaa eikä vain juustoöveriruokaa (vaikka kurpitsalasagnen ainekset ovatkin jo jääkaapissa odottelemassa).

Kokkausmusiikkina toimi: Don Huonot - Sydänpuu

Vegaaninen mac'n'cheese.

 Vegaaninen reseptikuu jatkukoon! Tätäkin tein kyllä itse joulukuun puolella, mutta olenkin todella huono noudattamaan mitään kampanjakuukausia missään asiassa. En vietä lihatonta, vegaanista tai tipatonta mitään kuuta. Sen sijaan koitan vähentää lihansyöntiä suhteellisen aktiivisesti ja olen tyytyväinen itseeni aina kun teen vegaanista ruokaa. Tipattoman suhteen... no, niin kauan kun seuraavana päivänä ei kaduta olo eikä tili niin kaikki on mielestäni vielä ihan hyvin. Hyvähän se on tässä selitellä kun on loraus rommia lasissa vieressä. Brugal 1888, maittava valmistujaislahja. Ja riittoisa, sain tämän kesällä enkä ole vieläkään juonut edes puolia pullosta.

Mutta siihen asiaan! Vegaaninen mac'n'cheese kuulostaa varmaan aika monen mielestä hämmentävältä ajatukselta, kunnon mac'n'cheesessä kun on voita, juustoa, munia ja kermaa. Tai ainakin niitä kaikkia löytyy tästä itse käyttämästäni Pastanjauhannan reseptistä. Yhdessä välissä tein vain kunnon mac'n'cheeseä ilmeisesti vähän liian usein, koska nykyään se aiheuttaa ajatuksenakin useimmiten lähinnä lievän ällötyksen tunteen. Siksipä vegaaninen versio kuulosti hyvältä: väkisinkin terveellisempi versio samasta asiasta.

Alkuperäinen resepti on Minimalist Bakerin sivuilta. Ilmeisesti innostus reseptin kehittelyyn syntyi munakoisopohjaisen "juustokastikkeen" myötä, mutta itsehän en edes ole ikinä tehnyt perinteisempää cashewpähkinöihin perustuvaa juustokastikkeen korvaajaa. Ehkä sitäkin voisi jossain vaiheessa testailla ihan mielenkiinnosta. Sääli vain, että kaapista löytyy lähinnä maapähkinöitä ja saksanpähkinöitä ja kaapintyhjentämisruoanlaittosuunnitelmat saattavat hieman mennä pieleen, jos alan täyttää sitä kaappia lisäpähkinöillä. Tietenkin on teoriassa mahdollista ostaa niitä pähkinöitä vain sen verran kun niitä tarvitsee, kaikkea ei kuulemma tarvitse ostaa aina kilon säästösäkeissä. Näin olen kuullut, käytännössä harvemmin toteutan (kuten tuo kymmenen kilon riisisäkki kuiva-ainekaapissa todistaa).

Vegaaninen mac'n'cheese karamellisoiduilla sipuleilla

• 1 pienehkö munakoiso
• oliiviöljyä
• 2-3 sipulia
• n. 300 g makaronia
• 3-4 rkl oluthiivaa
• 4,5-5 dl makeuttamatonta mantelimaitoa
• 1-2 valkosipulijauhetta (tai 1-2 tuoretta valkosipulinkynttä)
• 1 rkl maissitärkkelystä
• suolaa
• n. 1 dl korppujauhoja

Siivuta munakoiso n. sentin paksuisiksi siivuiksi ja ripottele molemmille puolille siivuja suolaa. Anna valua siivilässä tai ritilän päällä 20 min. Kuori ja siivuta sillä välin sipulit. Lämmitä pannussa loraus öljyä ja paista sipulit maltillisella lämmöllä ruskeiksi. Kun sipulit ovat karamellisoituneet, siirrä ne syrjään odottamaan erilliseen astiaan.
Lämmitä uuni kuumaksi (meillä 250°C). Huuhtele munakoisoista suola ja kuivaa ne. Laita munakoisot oliiviöljyllä siveltynä paahtumaan kuumaan uuniin 3-4 min per puoli, käännä kun ensimmäinen puoli on saanut jonkin verran väriä. Vahdi, etteivät munakoisot pääse palamaan. Kun munakoisot tulevat uunista, kääri ne folioon tai laita kannelliseen, lämmönkestävään astiaan n. 5 minuutiksi. Tässä vaiheessa munakoisojen kuoren pitäisi irrota suhteellisen helposti.Laita hieman jäähtyneet munakoisot, mantelimaito, oluthiiva, valkosipulijauhe, maissitärkkelys ja suolaa oman maun mukaan blenderiin ja sekoita tasaiseksi. Maista ja lisää tarvittaessa mausteita. Anna uunin olla kuumana sillä välin kun valmistelet muut osat ruoasta.
Keitä makaronit kypsäksi ja pidä lämpimänä. Samaan aikaan kun makaronit kiehuvat, lämmitä munakoisokastike samassa pannussa, jossa paistoit sipulit, n. 5 minuuttia, kunnes kastike on paksuuntunut sopivasti.
Lämmitä toisessa pannussa 1-2 rkl oliivi- tai rypsiöljyä ja kaada sekaan korppujauho. Paista sekoitellen, kunnes korppujauhot ovat saaneet jonkin verran väriä.
Sekoita makaronit, munakoisokastike ja noin puolet karamellisoidusta sipulista uunivuoassa. Tasoita pinta ja ripottele päälle loput sipuleista ja lopuksi paahdetut korppujauhot. Paahda kuumassa uunissa 2-4 minuuttia, kunnes korppujauhot ovat saaneet hieman lisää väriä, mutta varo etteivät ne pala.

 Alkuperäinen resepti toteaa, että tämä ruoka ei oikein pidä uudelleenlämmityksestä, koska neste imeytyy pastaan. En kyllä huomannut sellaista ongelmaa lainkaan, kun söin tätä seuraavana päivänä töissä, mutta toisaalta meidän versiossamme saattoi olla vähän enemmän mantelimaitoa kun oli tarkoitus. Saattoi olla ehkä mahdollista, että kokki oli hieman laiska eikä mitannut mitään kunnolla, mutta älkää kertoko kenellekään.

Hyvää ja halpaa. Jonkin verran menee aikaa ja vaivaa, mutta kyllä tämä oli melkein mielestäni sen arvoistakin. Ei ehkä ihan normaalin arki-illan ruoka, ellei sitten ole erityisen viitseliäällä päällä, mutta mukava erikoisuus viikonloppuun.

Erikoisesta tuli mieleeni, että tänään tulleessa Glorian ruoka & viini -lehdessä oli maininta kasvissyöjän kookospekonista heti kannessa ja kiroilin heti, etten ole vieläkään kokeillut sitä reseptiä, johon olen törmännyt netissä jo aikoja sitten. Itse asiassa kyseisen reseptin takia yleensäkään ostin oluthiivaa varmaan vuosi sitten, mutten siltikään ole vielä kokeillut sitä vegaanipekonia. Oluthiivaa on kyllä kulunut kaikenlaiseen muuhun ruokaan, onneksi ei ollut turha ostos. Mutta en päässyt nyt trendien edelläkävijäksi tällä kertaa, hitto vie.

Kokkausmusiikkina toimi: David Bowie - Fame

Viikinkiravintola Harald (+ Cafe Wäinö).

Saimme joululahjaksi 50 euron lahjakortin viikinkiravintola Haraldiin (kiitos äiti) ja sehän piti tietenkin käyttää heti. Koska mikä tahansa tekosyy päästä ulos syömään on hyvä tekosyy. Kameran unohtamiseen kotiin jälleen kerran ei ole hyvää tekosyytä. Kamerakännykkälaatua saatte taas, pahoittelen.

 Tämä kaveri tuijotteli pään yläpuolella syömistäni. Ei yhtään ahdistavaa, ei.

Olen käynyt Turun Haraldissa ensimmäisen kerran jo suhteellisen pian sen avaamisen jälkeen. Olin siis itse tietenkin silloin suhteellisen nuori, mutta paikan tunnelma ja täytetyt eläimet tekivät teiniinkin vaikutuksen. Paikka ilmeisesti avattiin Turussa joskus 90-luvun lopulla (pitipä tätäkin googlailla kauan) ja sen jälkeen kävimme siellä aina vähän väliä äidin kanssa. Nyttemminhän Turussa on hyviä ravintoloita vaikka kuinka ja Harald on jäänyt ehkä vähän sen takia paitsioon. Varmaan siitä syystä niitä lahjakortteja saikin ostaa melkoisella alennuksella... Mutta paikan taso sinänsä on kyllä pysynyt hyvänä ja niitä täytettyjä eläimiä ja tunnelmaakin löytyy edelleen.

Halvempien lahjakorttien myyminen kyllä kannattanee: meillä meni kolmeen ruokalajiin ja juomiin vielä toiset 50 euroa, eli katettakin luulisi vähän jäävän siitä. Ja olihan meillä myös lahjakortiton kaveripariskuntakin mukana. Ja ennen kaikkea tuli taas muistutettua itseäänkin siitä, että täällä tuollainen paikka on. Sinne olisi ehkä mukavaa viedä ulkomaalaisia vieraita, jos sellaisia joskus olisi. Autenttisempaan keskiaikaismeininkiinhän niin sisustuksellisesti kuin ruokien puolesta toki pääsee Olde Hansassa Tallinnassa, mutta kyllä Harald hyvänä kakkosena toimii.

Alkuruokana söin Birgerin porokeittoa, joka oli oikein miellyttävä yllätys saaristolaisleipineen. Myös Sienestäjän suppilovahverokeittoa tuli maisteltua poikaystävältä ja sekin toimi, vaikka olikin melko makeaa suolaisen porokeiton jälkeen.

Taustalla näkyvät myös Haraldin perinteiset alkunaposteltavat, eli varrasleipä ja sulatettu voi. Varrasleipä on muutenkin salaista herkkuani ja sulanut voi on aina syntisen hyvää... erityisesti jos pääsee kaapimaan nuo pohjalle valuvat läpinäkymättömät ja maukkaammat rasvat, nam.

Pääruoan kuvaamisessa kävi perinteiset. Unohdin ihan totaalisesti että jotain piti kuvatakin ennen kun olin syönyt lähes kaiken. Pääruokana oli Häränfilettä Ytre Moan laitumilta, eli härän sisäfileetä, pieni pala riimiporoa, suppilovahverokastiketta, valkosipulista perunakakkua, hunajajuureksia ja mustikkasipulihilloketta. Toimiva yhdistelmä, mutta ehkä hieman tylsähkö. Nälkä oli vain pääruoan aluksi ilmeisesti sellainen, etten tajunnut kuvata mitään. Tässä kohtaa ateriaa aloin olla sitten taas jo niin täynnä, että ehdin katua noin suunnilleen kaikkea, kuten esimerkiksi sitä, että olimme jo tilanneet etukäteen jälkiruoatkin.

Jälkiruokavalintani Haraldissa on tainnut olla sama niin kauan kun olen siellä käynyt: tervajäätelö. Mukana olevat lisukkeet ovat vaihtuneet aikojen saatossa (olen itse asiassa melko varma, että aluksi lisukkeita ei edes ollut mukana) ja nyt annoksessa oli omena-tyrnihilloketta ja punajuurisiirappia. Värit ovat lisukkeissa erinomaisen kauniit, mutta mauista paras oli itse tervajäätelö. Tietynlaisen inflaationhan tämä tervajäätelö on vuosien saatossa kokenut, kun nyt sellaista saa kesäisin jäätelökojuistakin. Harvinaisempi herkku on aina parempi herkku, mutta ei tässä mitään vikaa nytkään ole.

Taustalla näkyy hieman kaverin jälkiruoka-annosta, joka sisälsi räiskäleitä ja kardemummajäätelöä. Olisin oikeastaan ollut ihan tyytyväinen, jos olisin voinut oman annokseni hillokkeiden ja kastikkeiden sijaan ottaa vain pallon tuota kardemummajäätelöä, se oli myös suhteellisen toimivaa. Ja myös erikoisempaa kuin tervajäätelö, mutta vanhoista tavoista on vain välillä vaikea päästä eroon.



 Tänään puolestaan kävimme sunnuntain kunniaksi Wäinö Aaltosen Museossa katsomassa näyttelyitä. Tai no, ei ehkä niinkään sunnuntain kunniaksi kuin viimeisen mahdollisuuden kunniaksi, Atelieri O. Haapalan näyttely valokuvakeskus Perissä kun oli tänään viimeistä päivää. Kävimme katsomassa sen ja sen jälkeen oli jo melkoinen aamiaisen kaipuu. Itsehän olen kovin huono syömään aamiaista, joten olin ennen museoon lähtöä juonut vain kupin teetä. No, eipä haitannut, kun reilulla 15 eurolla saimme kahvit, leivät ja vielä jälkiruoatkin.

En ole ennen kahvilassa käynytkään, vaikka WAMissa on tullut muutaman kerran käytyä näyttelyissä. Huomasin samalla, että sieltähän saa salaattibuffetista, jonka tarjonnan unohdin tarkistaa sokeri- ja kahvihuuruissani, syötävää huokeasti. Pitänee käydä joskus testailemassa miten hyvin se toimii, koska sekä oma lohileipäni että erityisesti tuoreet munkit toimivat aika perhanan hyvin.

Atelieri O. Haapalan ilmaisen näyttelyn lisäksi päätimme tukea suomalaista kulttuuri- ja museotoimintaa myös sen verran, että katsastimme myös WAMin päänäyttelyn, ääni | kuva | kokemus. Kannatti maksaa seitsemän euroa, vaikka tilanahan WAM on kovin pieni. Sen verran jännittäviä juttuja tuli vastaan, erityisesti äänten puolelta. Tulipahan ajateltua asioita vähän eri kantilta kuin yleensä, peloteltua vähän itseään ja nähtyä jännittäviä asetelmia. Tykkään museoista. Miksiköhän en käy niissä useammin?

Syömisen taustamusiikkina toimi: Azam Ali - Ben Pode Santa Maria

Papu-omenasalaatti lime-avokadokastikkeella.

 Muistaakseni näin jossain Facebookin uumenissa vegaanisen tammikuuhaasteen. En kyllä osallistu siihen, koska tänäänkin olen jo ehtinyt syödä sekä munia että juustoa, mutta jos joku muu on siitä kiinnostunut niin voin jakaa joulukuun puolella testattuja reseptejä nyt uuden terveellisen vuoden kunniaksi. Oma vuoteni ei ole kyllä toistaiseksi ollut yhtään sen terveellisempi kuin edellinenkään, mutta jos nyt edes palaisi sille terveellisyyden tasolle kuin ennen joulua niin kaikki olisi paremmin.

Löysin tämän reseptin jostain "10-25 parasta vegaanireseptiä" -listauksesta, johon eksyin syystä X. Kuten olette ehkä huomanneet, tämä netin selailuni reseptien perässä on melko päätöntä touhua enkä ikinä tiedä mitä kautta päädyn mihinkin reseptiin. Samaisesta syystä kirjanmerkkieni Reseptit-kansio on aikamoinen kaaos, siellä on sekä testattuja että testaamattomia reseptejä kasapäin. Tämän alkuperäinen resepti oli kuitenkin liikaa vaadittu Stockmannin valikoimalle: en löytänyt edamame-papuja pakkasesta, vaikka olen monta kertaa pinaattia hakiessani niitä nähnyt siellä. Sen kerran kun olisin halunnut nimenomaan niitä enkä pinaattia, niitä ei sitten ollut. Aika tyypillistä, sanoisin. Mutta ei hätää, korvasin edamamet vihreillä pavuilla ja sain soijattoman version, hurraa. En kyllä edes välttele soijaa (tai siis välttelen soijarouhetta yms. mutta se johtuu niiden koostumuksesta ja mausta eikä soijaisuudesta), mutta jos ei vaihtoehtoja ole niin pakko soveltaa.

Papu-omenasalaatti lime-avokadokastikkeella

• n. 400 g kikherneitä
• 0,5 rkl oliiviöljyä
• 0,25 tl suolaa
• 0,25 tl juustokuminaa
• ripaus cayennepippuria (tai maun mukaan)
• ripaus kuivattua inkivääriä
• 1,25 dl cashewpähkinöitä
• n. 300 g edamame-papuja tai vihreitä papuja
• 2-3 omenaa
• suolaa ja pippuria
• tuoretta basilikaa pilkottuna koristeeksi halutessasi

Kastike:

• 1-2 avokadoa
• 2-3 cm pala tuoretta inkivääriä
• 1 salottisipuli
• 3 rkl limemehua
• 1 rkl omenaviinietikkaa
• 0,5 rkl vaahterasiirappia
• 1-2 rkl oliiviöljyä
• n. 3 rkl pilkottua tuoretta basilikaa

Kuori ja pilko inkivääri ja sipuli. Poista avokadosta kuoret ja siemen. Sekoita kaikki kastikkeen ainekset blenderissä tasaiseksi kastikkeeksi. Kastiketta tulee runsaasti, halutessasi voit säästää osan myöhempään käyttöön, mutta avokadon väri muuttuu säilytettäessä ruskeaksi ja kastike on käytettävä viimeistään seuraavana päivänä.
Jos edamamet pitää kypsentää ennen käyttöä, tee se tässä vaiheessa.
Paahda kikherneitä pannulla, kunnes ne saavat hieman väriä. Valuta päälle oliiviöljy ja lisää suola, juustokumina, cayennepippuri ja inkivääri kikherneiden sekaan. Lisää pannulle cashewpähkinät ja sekoittele maltillisella lämmöllä, kunnes myös cashewpähkinät ovat saaneet hieman väriä. Samalla kun kikherneet ja pähkinät paahtuvat, pilko omenat. Lisää lämpimät kikherneet, cashewpähkinät ja edamame (tai vihreät pavut) omenan sekaan kulhoon. Mausta suolalla ja pippurilla oman maun mukaan, lisää sekaan haluamasi määrä kastiketta ja tarjoile lämpimänä.



Jostain syystä tykkäsin tässä kaikkein eniten omenasta. Se oli mukava piriste kaiken muun vihreän mössön seassa. Joku kerta olisi kiva kokeilla tätä oikeasti niiden edamame-papujen kanssa, mutta ei ehkä nyt ihan heti lähiaikoina, on niin paljon kaikkea muutakin jännittävää kokeiltavana. Kunhan vain olisi aikaa ja viitsimistä niille vähän pidemmillekin projekteille, tällä hetkellä tuntuu että kaikki ruoat jotka teen ovat nopeita ja helppoja, koska en jaksa ajatella hirveän pitkälle. Mutta toisaalta onneksi on olemassa kasa hyviä ja nopeitakin reseptejä, niin ei silti tarvitse elää eineksillä ja naapuripizzerian pizzalla (koska ne ovat siis huonoja pizzoja, ei siinä muuten mitään vikaa olisi).

Ehkä voisi harkita että näin tammikuussa keskittyisi vegaaniresepteihin ihan piruuttaan ja palaisi sitten taas normaaliin sekalaiseen settiin helmikuussa. Saa nähdä. Kasvisvoittoisemmaksihan tämä meidän ruokavalio on muuttunut koko ajan ja siinä samalla tietenkin tulee tehtyä välillä vähän vahingossakin vegaaniruokaa. Useimmiten tajuan sen siinä vaiheessa kun puolet ruoasta on jo syöty. "Hei täähän on muuten vegaanista, hups!" Hyvä ruoka on hyvää, oli se vegaanista tai ei, sanoisin.

Kokkausmusiikkina toimi: The Smiths - Meat Is Murder